Huomenta!
Tässä aamukahvia juodessa aloin miettimään miten aloin kuunnella musiikkia niin aktiivisesti kuin nyt kuuntelen ja samalla eksyin kitaran ääreen. Sitten hoksasin, että se oikeastaan on edelleen aika helposti muistettavissa.
En nuorempana oikeastaan ollut sen kummempi musiikin kuuntelija kuin kukaan muukaan ikäiseni, mutta isoveljelläni oli kolme kokoelmalevyä jotka lopulta muuttivat sen osan elämääni.
Ensimmäinen oli jonkinlainen perus rock-kokoelma jossa oli oikeastaan samat biisit mitä jokaisessa rock-kokoelmassa markkinoilla. Sitä koitin kuunnella ja eihän se oikein lähtenyt kunnes yksi biisi pärähti soimaan. Biisi oli?
Black Sabbath - Paranoid
Siinä oli pikkupoika ihmeissään ku tuo hevimetallin kantaisien ikimuistoinen rykäsy lähti käyntiin. Biisi raikasikin sitten putkeen useamman kerran. Tästä lähdettiin sitten jatkamaan siihe missä nyt istun.
Isoveljellä oli kaksi muutakin levyä. Uriah Heepin ja Black Sabbathin Best of -kokoelmat. Näitä piti kuunnella salaa veljeltä. Olihan hän todennut: "Näitä et kuuntele!". Sinänsä nykyään huvittavaa, mutta ymmärrettävää. Olihan pieni räkänokka koittamassa tunkeutua isoveljen asioihin.
No sitten kun olin yksin, ei muuta kuin Uriah Heep soimaan. Eipä paljoa iskeny tämäkään. Kunnes Heepin tunnetuin biisi lähti soimaan.
Uriah Heep - Lady In Black
Tuokin biisi soi pitkään ja hartaasti sekä monesti. Lopulta kumpikin kokoelma eksyi minidiscille ja niitä sitten kuunneltiin yläasteella ja paljon. Rock musiikki oli saanut tämän pojan tempaistua mukaan. Ja samalla tästä lähti vaihe jossa mikään muu musiikki ei kelvannut kuin 60-70-luvuilla tehty. Toki tuosta sitten lukiossa kavereiden vaikutuksen ansiosta laajennettiin.
Isoveli totesi minulle, kun olin lukiossa, että minulla oli laajempi musiikkimaku kuin hänellä itsellä lukiossa. \o/
Sitten on yksi bändi joka tuli varkain. Aluksi sekään ei mennyt ei sitten yhtään. Led Zeppelin. Olin lukenut tietokirjasta (?!) kuinka tämä bändi oli mullistanut musiikin aikoinaan ja kuinka heidän mystinen ja pitkä Stairway to Heaven oli saanut legendaarisen maineen. Väitettiinhän sen sisältävän saatanallisia viestejä kun sitä soitettiin väärin päin.
Tästäkin kysyin veljeltä "Onko Led Zeppelin hyvä?". Tämä vastasi vain "Tiedätkö keitä ovat Jimmy Page tai Robert Plant?" "En..." "Älä kuuntele sitä sitten." Sama kun sanoisit pikkulapselle, että ei saa syödä karkkia ennen ruokaa. Eikun kirjastoon hakemaan Led Zeppelin kokoelma. Ei toiminut. Ei ei ei. Kunnes nukahdin sohvalle ja levy jäi soimaan ja säpsähdin hereille kun Stairway to Heavenin soolo kajahti stereoista. MYYTY! Ja Jimmy Page on myös pysynyt meikäläisen kitaraidolina tähän päivään asti.
Led Zeppelin - Stairway To Heaven
Sen jälkeen Led Zeppelin on aina ja ikuisesti ollut oma henkilökohtainen suosikki.
Kitaran ääreen sitten eksyttiinkin kun kaveri opetti joissakin illan istujaisissa miten soitetaan Smoke on the Waterin riffi. Siitäpä sitte seuraavana päivänä äidille toteamaan, että tahdon kitaran. Äiti totesi, että mennä sedän luokse. Tällä kun sattui olemaan vanha akustinen kitara. Ja eikun opettelemaan!
Deep Purple - Smoke on the Water
Näin minä eksyin rock-musiikin pariin. Sillä tiellä ollaan edelleen, mutta musiikkimaku on laajentunut alkuajan aika rajatusta kuuntelulistasta.
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti