Halibatzuibba!!!
Pitkästä aikaa jälleen täällä. Piiiiiitkään mietin mitä tänne kirjoittais. Ei aina jaksa paasata bändeistä, rockista tai yms. Joten otetaanpa yksi toinen lähellä sydäntäni oleva genre, jos sitä sellaiseksi voi kutsua.
Elokuvamusiikki, eli soundtrack!
Elokuvamusiikkihan on tärkeä osa elokuvaa! Se voi vaikuttaa myös poissaolollaan. Uskokaa pois! Katsokaa vaikka Rauni Mollbergin versio tuntemattomasta sotilaasta (se värillinen) niin hoksaatte.
Itse en ehkä ole musiikittoman elokuvan paras ystävä. Musiikki saa katsojan tietynlaiseen fiilikseen elokuvan hahmojen mukana. Se voi olla rauhallista, kasvavaa, piinaavaa, räjähtävää, surullista.
Musiikki luo tunnelman elokuvaan. Kun sankari(t) juoksee pahisten perässä tai kaahaavat autoilla pitkin kaupungin katuja, saattaa musiikki jopa huomaamatta nostaa kohtauksen tunnelmaa.
Jokainen kuitenkin tietää miten musiikki vaikuttaa heihin elokuvissa joten taidankin nyt puhua enempi artisteista tällä saralla.
Suurin suosikkini on ehdottomasti Hans Zimmer. Hän on ehkäpä yksi tämän hetken kuumimpia elokuva säveltäjiä. Hänen tunnetuimpiin töihin lukeutuvat The Rock - Paluu Helvettiin, Purppuravyöhyke, Leijonakuningas (Oscarin arvoinen suoritus), Veteen Piirretty Viiva, Gladiator, Pirates of The Caribbean (Klaus Badeltin kanssa), Chritopher Nolanin Batman Trilogia (se jossa Batmanilla on kurkkusyöpä äänen perusteella) sekä Da Vinci -koodi.
Zimmer osaa vaihdella genreä taitavasti rauhallisesta toimivaan toiminta tykitykseen. Yksi sana kuvaa ehkäpä parhaiten hänen musiikkiaan: EEPPINEN!!!! taitavat orkestraatiot sekä siihen sekoitetut pop/rock elementit sekä kokeilevat äänet saavat varmasti sen mielikuvan jota hän haluaakin saada aikaiseksi. Joten seuraavaksi voisin listata alle hänen parhaimpia biisejä:
Leijonakuningas - This Land (tämä maa?)
Crimson Tide - Roll Tide
Ehkäpä, ehkäpä, Zimmerin paras työ IKINÄ!!! Tämä biisi saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä AINA! Onhan Nightwish tehnyt tunnetun livecoverin kyseisestä biisistä! Suosittelen tsekkaan!
The Rock - Rock House Jail
Toinen hänen hyvinkin eeppisiä toimintapläjäyksiä! Toimii!!!
The Rock - The Chase
Toinen biisi samaisesta leffasta.
Black Rain - Outburst of Rage
Tässä Zimmerin varhaisimpia elokuvasävellyksiä ja heti nappiin! Hän muuten käytti samantyylistä säveltä myös Batman trilogiassa ;) Kuunnelkaapa vaikka!!
Batman Begins - Molossus
Pirates of the Caribbean - He's a pirate
Tämä on ehkäpä Zimmerin tunnetuin biisi tällä hetkellä. Onhan se päässyt jopa tanssiklubien soittolistalle (tietenkin vähän miksattuna).
Backdraft - Burn it All
Sitten vielä yksi toiminnallisempi biisi. Tämä on ehkä vähemmälle huomiolle jäänyt sävellystyö Zimmeriltä. Kannattee tutustua.
Rain Man theme
Tämä on jäänyt Sademies elokuvasta lapsuudestani mieleen! Jo pienenä hoksasin tässä biisissä olevan sitä jotain, ja se onkin säilynyt yhtenä suosikki elokuvamusiikkina!
The Thin Red Line - Journey To The Line
Kauneimpia Zimmerin teoksia. Saa ajatuksen laukkaamaan ja kylmät väreet selkään!
Tässäkin tapauksessa löytyy yhtymäkohtia Inceptionin soundtrackiin :D
Inception - Time
Hei! Kukaan ei oo täydellinen! :)
The DaVinci Code - Chevaliers de Sangreal
Kohoavaa eeppisyyttä jonka mestari Zimmer yksinkertaisesti on!
The Holiday - Maestro
Onnistuu se kepeämpikin :) 1.03 kohdassa alkava pianonpimputus on kaunista!
On toki väärin hehkuttaa vain Zimmeria. Joten seuraavaksi muutamia muita hyviä biisejä ja säveltäjiä!
Hypätään ensin 80-luvulle! Silloinhan olivat syntikat kovassa huudossa ja tämä kuuluu myös elokuvamusiikissa!!
Aloitamme Harold Faltermeyer. Kuka? No eräs 80-luvun parhaita säveltäjiä toimintaelokuviin!
Axel F
Kuka ei tätä tiedä? :D Mahtava!
Tango & Cash - Off Road Battle
Tämä on Faltermeyerin toiminnallisempia biisejä. Mahtavaa syntikkatykistä 8)
Tango & Cash theme
Sitten elokuvan theme song!
Fletch's theme
80-luvun komediaklassikon tunnari toimii myös mitä parhaiten!
Beverly Hills Cop 2 - Bad Guy's theme
Tässä biisissä pitää kertoa että kierrätettiin sitä jo 80-luvullakin elokuvamusiikkeja :D
Verratkaa yllä olevaa biisiä kahteen seuraavaan.
The Running Man
Escape from New York - The Duke Arrives
Ei se ole aina niin justiinsa :)
The Duke Arrives on John Carpenterin sävellys ja hänkin on onnistunut luomaan kyllä hienoja biisejä elokuviinsa. Seuraavaksi pari parasta siltä osastolta.
Halloween theme
Escape from New York Main Theme
Assault on Precinct 13 main theme
The Fog main theme
Myös mies nimeltä Giorgio Moroder on iso osa 80-luvun elokuvamusiikkia!
Hän tuli tunnetuksi myös discomusiikin tekjiänä joten tämä kuuluu myös hänen elokuvamusiikissa.
Cat People - To The Bridge
The Neverending Story - The Ivory Tower
Midnight Express - The Chase
Viimeinen on varmasti Moroderin tunnetuin teos! M-A-H-T-A-V-A-!
Sitten on Vangelis. Ja Blade Runner. Paras elokuva koskaan!
Vangelis - Blade Runner end titles
On Vangelis toki tehnyt ehkä astetta tunnetumman sävellyksenkin.
Vangelis - Conquest of the Paradise
Sitten on vielä Tangerine Dream! Se teki pariinkiin elokuvaan soundtrackit 70- ja 80-luvulla.
Michael Mannin Thief sisältää hienon syntikkasoundtrackin joka kannattee ehdottomasti kuunnella kokonaan! Leffaki kantsuu vahata!
Thief - Diamond Diary
Toinen leffa on Sorcerer. Sen teemabiisi on oikeasti aavemainen!! Mutta hyvä! Check it out!
Sorcerer - Betrayal
Tähä väliin kauhuklassikko Manaajan tunnari joka on Mike Oldfieldin tunnetuin teos, Tubular Bells.
Mike Oldfield - Tubular Bells (The Exorcist Theme)
Hypätäänpä sitten 90-luvulle. Hollywood toimintaelokuvien kultakaudelle. Tällöin myös soundtrackit pauhasivat eeppistä toimintamusiikkia!
Yhtenä suurena esimerkkinä toimii Mark Mancina! Varsinkin Bad Boys - Pahat Pojat elokuvan soundtrackilla!
Bad Boys - Main Title Heist
90-luvulla jopa trailerit pauhasivat eeppisyyttä!
Randy Edelman - Fire in a Brooklyn Theater
Tämä on varmaan yksi tunnetuimpia traileribiisejä 90-luvulta. Toimii kyllä! Vaikka biisi itsessään on elokuvasta Come Se the Paradise otettu. Linkin video on aika random mutta kyseinen biisi on TODELLA vaikea löytää kokonaisena!
Immediate Music - Tightwire
Tämä on myös hyvin klassisisa traileribiisejä.
Viimeinen Mohikaani sisältää myös yhden hienoimmista soundtrackeista EVÖ!!! Kuunnelkaa vaikka!
The Last of the Mohicans Theme
The Last of the Mohicans - Promentory
Sitten pääsemme Pianoon. Michael Nymanin mitä kaunein soitto siivittää tätä elokuvaa mahtavasti!
Okei myönnetään! En ole katsonut leffaa oikeastaan koskaan mutta se soundtrack. Voihan jehna!
Michael Nyman - Heart asks pleasure first
Phuuh. Täähän menee aivan paasaamiseksi. Joten aika alkaa lopettamaan tähän. Kuitenkin haluan vielä linkittää teille biisejä jotka ovat tunnettuja ja hyviä!
Ennio Morricone - The Ecstasy of Gold
Ennio Morricone - The Good The Bad and The Ugly theme
Ennio Morricone - For A Few Dollars More
Terminator 2 theme
Ghostbusters theme
Robocop theme
The Hunt for Red October theme
Starship Troopers theme
Mulan - Short Hair
Kiss The Girls theme
James Bond theme
The Pink Panther theme
Moby - God Moving Over The Face of The Waters
Em. biisi löytyy elokuvasta Heat - Ajojahti.
Moby - Extreme Ways
Bourne trilogiasta.
Tähän on hyvä lopettaa! Miami Vice theme
Olen aivan varma että pois jäi paljon paljon hyviä soundtrackeja joten nyt lukijat voivat ehdottaa omia suosikkejaan :)
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin!
lauantai 11. toukokuuta 2013
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Bändistä ja Top-20 levystä osa 3.
Iltoja!
Aika palata jälleen kirjoituspöydän ääreen ja antaa teille katsaus otsikon mukaisesti seuraavasta bändistä ja sen omassa top-20 listalla olevasta levystä. Tällä kertaa vuorossa:
Aerosmith ja Rocks
Aerosmith on mahtava! Sen olen todennut yllättäen melko vasta. Alkuun bändi tuntui minusta yliarvostetulta ja uskon monen olevan samaa mieltä asiasta. Tämä heidän yhden suuriman hitin takia.
Nyyhkybiisi I Don't Want To Miss A Thing on melkoinen veden jakaja ihmisten keskuudessa. Tuo Armageddon rytinäleffassa soinut biisi soi ilmestyessään joka helvetin mahdollisessa tilanteessa. Eipä siinä, myönnettävä on että ohan se kyl juuri sitä mitä nyyhkyballadilta haetaan.
MUTTA! Katsotaanpa hieman em. biisin ohitse bändin muuhun tuotantoon. Puhdasta, rautaista, munille potkivaa Hard Rockia! Balladit ilmestyivät bändin tuotantoon oikeastaan vasta 80-luvulla.
"Mutta rakas MusicAddict" joku teistä sanoo nyt, "entäpä Dream On?"
Ah... Kyllä. Dream On. Biisi ei oikeastaan ole balladi. Hidas se kyllä on mutta pohjimmiltaan hyvin rock! Ensimmäinen balladi mielestäni bändiltä on Angel, Permanent Vacation -levyltä. Ja nykyisin bändi tuntuu suoltavan balladeja ja hitaita biisejä liukuhihnalta, ainakin uusiman levyn persuteella. Mutta nyt balladit veks ja keskitytään muuhun!
Bändi perustettiin 1970, ja perinteisesti ennen tätä bändi oli käynyt läpi miehistön ja nimen vaihdoksia. Kuitenkin vuonna 1970-1971 bändin miehistöksi vakiintui
Steven Tyler - Laulu
Joe Perry - Kitara
Brad Whitford - Kitara
Joey Kramer - Rummut
Tom Hamilton - Basso
Bändi julkaisi ensimmäisen albumin Aerosmith vuonna 1973. Se ei ilmestyessää herättänyt paljoa huomiota vaikka omasta mielestä levy on hyvä. Sillä on monta hyvää biisiä, mutta levy kärsii heikosta äänen laadusta. Mutta kannattaa siihen silti tutustua! Hyviä biisejä ovat mm. Make It, Walking The Dog sekä klassikot Dream On ja Mama Kin.
Seuraavaksi bändi levytti albumin Get Your Wings ja se oli jo huomattava parannus niin laadullisesti kuin materiaaliltaan. Same Old Song And Dance on täyttä rautaa sekä myös bändin cover Yardbirdsin klassikosta Train Kept A Rollin'. Muita suositeltavia biisejä ovat ainakin Lord Of The Thighs, Seasons of Wither sekä Pandora's Box.
Bändin maine alkoi nousta tässä vaiheessa ja seuraava levy oikeastaan pisti bändin jo kuuluisuuteen. Toys in The Attic. Tämä onkin yksi bändin selkeästi parhaista levyistä ja sisältää huomattavan paljon erillaista materiaalia. Tunnetuimpina biiseinä levyltä varmasti ovat Walk This Way ja varsinkin sen 80-luvulla Run DMC:n Tylerin ja Perryn kanssa tekemä uusi versio, sekä Sweet Emotion. Mielestäni levyn parasta antia on kuitenkin nimikkobiisi Toys in the Attic. Siinä kitetytyy mielestäni parhaiten se mitä Hard Rock on. Biisi vain yksinkertaisesti potkii perseelle niin perkeleesti!!!! Muita kuunneltavia ovat ainakin Adams Apple, No More No More sekä You See Me Crying (joka voitaisiin kait lukea jo balladiksi nyt kun miettii).
Toys in the Attic pisti bändin koville sen seuraajaa äänitettäessä. Seuraavan levyn täytyisi lyödä kunnolla läpi ja voi pojat tekikö se sen! Seuraajana ilmestyi Rocks.
Rocks... Miten voisin kertoa levystä kuullostamatta täysin hullulta? Se vain yksinkertaisesti on aivan täyttä rautaa alusta loppuun. Levyltä ei hitaita biisejä löydy ja vain toinen samantyyppinen albumi jonka tiedän on Guns N Rosesin Appetite For Destruction. Kummassakaan levyssä ei tunnu olevan yhtään sinne kuulumatonta biisiä.
Levyn aloittava Back in the Saddle näyttää heti mistä levyllä on kyse. Muita varmasti mukanansa vieviä biisejä ovat Rats In The Cellar, Combination, Nobody's Fault sekä Lick and a Promise. Levy voi ehkä vaatia pari kuuntelua mutta voin luvata ja vannoa että levy toimii varmasti!
Rocks on innoittanut monia artisteja, mm. Slash (GnR), James Hetfield (Metallica) sekä Kurt Cobain (Nirvana).
Valitettavasti bändin alamäki alkoi levyn jälkeen. Bändi oli tunnettu sen estottomasta päihteiden käytöstä ja Tyleria ja Perrya kutsuttiinkin lempinimellä Toxic Twins. Huumeet, naiset ja sisäiset jännitteet alkoivat näkyä ja seuraava albumi Draw the Line oli pettymys. Toki sillä on myös hyviä biisejä mm. nimikkobiisi ja Kings And Queens sekä Get It Up.
Tältä ajalta on kuitenkin olemassa mahtava konsertti-tallenne vuodelta 1978 Texxas Jamista. Suosittelen katsomaan sen nimittäin konsertti on aivan uskomattoman mahtavaa tykitystä vaikka bändi on tarinoiden mukaan täysin kuutamolla, varsinkin Tyler.
Aerosmith - Texxas Jam '78
Jännitteet räjähtivät Night in the Ruts -albumin äänityksissä ja Perry erosi yhtyeestä ja perusti oman Joe Perry Project -bändin. Richie Supa, Neil Thompson, and Jimmy Crespo äänittivät levyn kitararaidat loppuun Brad Whitfordin kanssa. Crespo myös korvasin Joe Perryn virallisesti.
Syöksykierre jatkui ja Brad Whitford lähti bändistä ennen seuraavaa levyä Rock In A Hard Place. Hänet korvasi Rick Dufay. Nämä kaksi levyä eivät olleet menestyksiä ja bändi oli karikolla mutta ei koskaan kuitenkaan lopettanut.
Kuitenkin 80-luvulla bändi alkoi kokeilla varovaisia yhteen palaamisia Perryn ja Whitfordin kanssa. Tämä lopulta toteutui ja vuonna -85 bändi julkaisi Done With Mirrors -albumin. Se päivitti bändin saundia sellaiseksi miksi se oikeastaan nykyään mielletään. Siinä on kuitenkin tunnistettavissa bändin juurevat blues saundit silti. Kannattee tutustua levyyn ainakin Let The Music Do The Talking, My Fist Your Face sekä Gypsy Boots ja Shame On You.
Bändi oli tehnyt comebackin, mutta eleli silti veitsen terällä. Juuri raitistuneena bändillä oli suuri vaara narahtaa taas. Bändi puski eteenpäin ja 1987 ilmestyi Permanen Vacation. Levy ei vielä iskenyt läpi bändiä uudestaan mutta alkoi herättämään huomiota. Kannattaa kuunnella Heart's Done Time, Magic Touch, Rag Doll ja Dude (Looks Like a Lady).
Seuraava albumi räjäytti potin. Pump on mielestäni toinen täydellinen levy bändiltä. Siinäkään ei pahemmin huonoja biisejä ole mutta ainakin itseäni hieman häiritsevät biisien välissä olevat äänipätkät.
Bändi jatkoi takomista ja seuraava albumi Get a Grip jatkoi menestystä ja bändi oli tässä vaiheessa saanut itsensä sinetöityä itsensä kunnolla rockin kaanoniin. Myös Nine Lives ja Just Push Play ovat kuuntelun arvoisia albumeja
Em. kolmelta albumilta kannattee testata biisit Eat The Rich, Livin' On The Edge, Walk On Down, Shut Up And Dance, Falling In Love (Is Hard On The Knees), Hole In My Soul, Full Circle, Pink, Jaded. Myös Big Ones -kokoelmalevyllä julkaistu Walk on Water on tykkibiisi joka kannattee ehdottomasti kuunnella!
Seuraava albumi, Honkin' On Bobo oli cover-levy ja pienoinen pettymys. Seuraavaa albumia saataisiinkin odottaa sitten yli 10 vuotta. Tähän aikaan mahtui jälleen päihdeongelmia, ristiriitoja, idols tuomarointia, soololevyjä ja hajoamis-huhuja, mutta niin vain bändi jatkoi ja 2012 Music From Another Dimension! ilmestyi. En ole kauheasti vielä perehtynyt albumiin, mutta kauhean suuri menestys se ei kuitenkaan ole ollut. Ainakin Legendary Child -biisi kuullostaa ihan hyvältä.
Aerosmith on mainio. Se jakaa kuuntelijoita ja totta on että bändi avautuu hitaasti tottumattomalle. Steven Tyler on yksi tunnetuimpia ja parhaimpia hard rock keulahahmoja ja laulajia ja Joe Perry tunnetuimpia kitarasankareita hard rockin saralta. Muu bändi onkin jäänyt hieman varjoon julkisuudessa mutta ovat aivan yhtä tärkeitä osia kuin Perry ja Tyler! Whitford mm. on myös helvetin kova kepittäjä! Bändi on myös toiminut monesti esimerkkinä "Sex, Drugs and Rock n Roll" -termistä. Bändi on jopa kuuluisa sen riitaisista suhteista ja onpa joku heistä todennutkin jotain tähän tyyliin: "Ei minun tarvitse olla ystäviä bändin muiden jäsenten kanssa, jotta bändi toimii." tjsp.
Kannattaa tutustua myös bändiin lukuisiin livelevyihin sillä monesti niillä pääsee bändi vasta todella oikeuksiin.
Ei muuta ku kuuntelemaan :) Näihin ääniin, näihin tunnelmiin.
Aika palata jälleen kirjoituspöydän ääreen ja antaa teille katsaus otsikon mukaisesti seuraavasta bändistä ja sen omassa top-20 listalla olevasta levystä. Tällä kertaa vuorossa:
Aerosmith ja Rocks
Aerosmith on mahtava! Sen olen todennut yllättäen melko vasta. Alkuun bändi tuntui minusta yliarvostetulta ja uskon monen olevan samaa mieltä asiasta. Tämä heidän yhden suuriman hitin takia.
Nyyhkybiisi I Don't Want To Miss A Thing on melkoinen veden jakaja ihmisten keskuudessa. Tuo Armageddon rytinäleffassa soinut biisi soi ilmestyessään joka helvetin mahdollisessa tilanteessa. Eipä siinä, myönnettävä on että ohan se kyl juuri sitä mitä nyyhkyballadilta haetaan.
MUTTA! Katsotaanpa hieman em. biisin ohitse bändin muuhun tuotantoon. Puhdasta, rautaista, munille potkivaa Hard Rockia! Balladit ilmestyivät bändin tuotantoon oikeastaan vasta 80-luvulla.
"Mutta rakas MusicAddict" joku teistä sanoo nyt, "entäpä Dream On?"
Ah... Kyllä. Dream On. Biisi ei oikeastaan ole balladi. Hidas se kyllä on mutta pohjimmiltaan hyvin rock! Ensimmäinen balladi mielestäni bändiltä on Angel, Permanent Vacation -levyltä. Ja nykyisin bändi tuntuu suoltavan balladeja ja hitaita biisejä liukuhihnalta, ainakin uusiman levyn persuteella. Mutta nyt balladit veks ja keskitytään muuhun!
Bändi perustettiin 1970, ja perinteisesti ennen tätä bändi oli käynyt läpi miehistön ja nimen vaihdoksia. Kuitenkin vuonna 1970-1971 bändin miehistöksi vakiintui
Steven Tyler - Laulu
Joe Perry - Kitara
Brad Whitford - Kitara
Joey Kramer - Rummut
Tom Hamilton - Basso
 | |
| Vasemmalta oikealle: Perry, Tyler, Whitford, Kramer & Hamilton |
Bändi julkaisi ensimmäisen albumin Aerosmith vuonna 1973. Se ei ilmestyessää herättänyt paljoa huomiota vaikka omasta mielestä levy on hyvä. Sillä on monta hyvää biisiä, mutta levy kärsii heikosta äänen laadusta. Mutta kannattaa siihen silti tutustua! Hyviä biisejä ovat mm. Make It, Walking The Dog sekä klassikot Dream On ja Mama Kin.
Seuraavaksi bändi levytti albumin Get Your Wings ja se oli jo huomattava parannus niin laadullisesti kuin materiaaliltaan. Same Old Song And Dance on täyttä rautaa sekä myös bändin cover Yardbirdsin klassikosta Train Kept A Rollin'. Muita suositeltavia biisejä ovat ainakin Lord Of The Thighs, Seasons of Wither sekä Pandora's Box.
Bändin maine alkoi nousta tässä vaiheessa ja seuraava levy oikeastaan pisti bändin jo kuuluisuuteen. Toys in The Attic. Tämä onkin yksi bändin selkeästi parhaista levyistä ja sisältää huomattavan paljon erillaista materiaalia. Tunnetuimpina biiseinä levyltä varmasti ovat Walk This Way ja varsinkin sen 80-luvulla Run DMC:n Tylerin ja Perryn kanssa tekemä uusi versio, sekä Sweet Emotion. Mielestäni levyn parasta antia on kuitenkin nimikkobiisi Toys in the Attic. Siinä kitetytyy mielestäni parhaiten se mitä Hard Rock on. Biisi vain yksinkertaisesti potkii perseelle niin perkeleesti!!!! Muita kuunneltavia ovat ainakin Adams Apple, No More No More sekä You See Me Crying (joka voitaisiin kait lukea jo balladiksi nyt kun miettii).
Toys in the Attic pisti bändin koville sen seuraajaa äänitettäessä. Seuraavan levyn täytyisi lyödä kunnolla läpi ja voi pojat tekikö se sen! Seuraajana ilmestyi Rocks.
Rocks... Miten voisin kertoa levystä kuullostamatta täysin hullulta? Se vain yksinkertaisesti on aivan täyttä rautaa alusta loppuun. Levyltä ei hitaita biisejä löydy ja vain toinen samantyyppinen albumi jonka tiedän on Guns N Rosesin Appetite For Destruction. Kummassakaan levyssä ei tunnu olevan yhtään sinne kuulumatonta biisiä.
Levyn aloittava Back in the Saddle näyttää heti mistä levyllä on kyse. Muita varmasti mukanansa vieviä biisejä ovat Rats In The Cellar, Combination, Nobody's Fault sekä Lick and a Promise. Levy voi ehkä vaatia pari kuuntelua mutta voin luvata ja vannoa että levy toimii varmasti!
Rocks on innoittanut monia artisteja, mm. Slash (GnR), James Hetfield (Metallica) sekä Kurt Cobain (Nirvana).
Valitettavasti bändin alamäki alkoi levyn jälkeen. Bändi oli tunnettu sen estottomasta päihteiden käytöstä ja Tyleria ja Perrya kutsuttiinkin lempinimellä Toxic Twins. Huumeet, naiset ja sisäiset jännitteet alkoivat näkyä ja seuraava albumi Draw the Line oli pettymys. Toki sillä on myös hyviä biisejä mm. nimikkobiisi ja Kings And Queens sekä Get It Up.
Tältä ajalta on kuitenkin olemassa mahtava konsertti-tallenne vuodelta 1978 Texxas Jamista. Suosittelen katsomaan sen nimittäin konsertti on aivan uskomattoman mahtavaa tykitystä vaikka bändi on tarinoiden mukaan täysin kuutamolla, varsinkin Tyler.
Aerosmith - Texxas Jam '78
Jännitteet räjähtivät Night in the Ruts -albumin äänityksissä ja Perry erosi yhtyeestä ja perusti oman Joe Perry Project -bändin. Richie Supa, Neil Thompson, and Jimmy Crespo äänittivät levyn kitararaidat loppuun Brad Whitfordin kanssa. Crespo myös korvasin Joe Perryn virallisesti.
Syöksykierre jatkui ja Brad Whitford lähti bändistä ennen seuraavaa levyä Rock In A Hard Place. Hänet korvasi Rick Dufay. Nämä kaksi levyä eivät olleet menestyksiä ja bändi oli karikolla mutta ei koskaan kuitenkaan lopettanut.
Kuitenkin 80-luvulla bändi alkoi kokeilla varovaisia yhteen palaamisia Perryn ja Whitfordin kanssa. Tämä lopulta toteutui ja vuonna -85 bändi julkaisi Done With Mirrors -albumin. Se päivitti bändin saundia sellaiseksi miksi se oikeastaan nykyään mielletään. Siinä on kuitenkin tunnistettavissa bändin juurevat blues saundit silti. Kannattee tutustua levyyn ainakin Let The Music Do The Talking, My Fist Your Face sekä Gypsy Boots ja Shame On You.
Bändi oli tehnyt comebackin, mutta eleli silti veitsen terällä. Juuri raitistuneena bändillä oli suuri vaara narahtaa taas. Bändi puski eteenpäin ja 1987 ilmestyi Permanen Vacation. Levy ei vielä iskenyt läpi bändiä uudestaan mutta alkoi herättämään huomiota. Kannattaa kuunnella Heart's Done Time, Magic Touch, Rag Doll ja Dude (Looks Like a Lady).
Seuraava albumi räjäytti potin. Pump on mielestäni toinen täydellinen levy bändiltä. Siinäkään ei pahemmin huonoja biisejä ole mutta ainakin itseäni hieman häiritsevät biisien välissä olevat äänipätkät.
Bändi jatkoi takomista ja seuraava albumi Get a Grip jatkoi menestystä ja bändi oli tässä vaiheessa saanut itsensä sinetöityä itsensä kunnolla rockin kaanoniin. Myös Nine Lives ja Just Push Play ovat kuuntelun arvoisia albumeja
Em. kolmelta albumilta kannattee testata biisit Eat The Rich, Livin' On The Edge, Walk On Down, Shut Up And Dance, Falling In Love (Is Hard On The Knees), Hole In My Soul, Full Circle, Pink, Jaded. Myös Big Ones -kokoelmalevyllä julkaistu Walk on Water on tykkibiisi joka kannattee ehdottomasti kuunnella!
Seuraava albumi, Honkin' On Bobo oli cover-levy ja pienoinen pettymys. Seuraavaa albumia saataisiinkin odottaa sitten yli 10 vuotta. Tähän aikaan mahtui jälleen päihdeongelmia, ristiriitoja, idols tuomarointia, soololevyjä ja hajoamis-huhuja, mutta niin vain bändi jatkoi ja 2012 Music From Another Dimension! ilmestyi. En ole kauheasti vielä perehtynyt albumiin, mutta kauhean suuri menestys se ei kuitenkaan ole ollut. Ainakin Legendary Child -biisi kuullostaa ihan hyvältä.
Aerosmith on mainio. Se jakaa kuuntelijoita ja totta on että bändi avautuu hitaasti tottumattomalle. Steven Tyler on yksi tunnetuimpia ja parhaimpia hard rock keulahahmoja ja laulajia ja Joe Perry tunnetuimpia kitarasankareita hard rockin saralta. Muu bändi onkin jäänyt hieman varjoon julkisuudessa mutta ovat aivan yhtä tärkeitä osia kuin Perry ja Tyler! Whitford mm. on myös helvetin kova kepittäjä! Bändi on myös toiminut monesti esimerkkinä "Sex, Drugs and Rock n Roll" -termistä. Bändi on jopa kuuluisa sen riitaisista suhteista ja onpa joku heistä todennutkin jotain tähän tyyliin: "Ei minun tarvitse olla ystäviä bändin muiden jäsenten kanssa, jotta bändi toimii." tjsp.
Kannattaa tutustua myös bändiin lukuisiin livelevyihin sillä monesti niillä pääsee bändi vasta todella oikeuksiin.
Ei muuta ku kuuntelemaan :) Näihin ääniin, näihin tunnelmiin.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Grunge!
Flanelipaidat, rikkinäiset farkut, converse all-star tennarit, pitkä takkuinen tukka ja risuparta...
Nykypäivän hipsteri? No ei sentäs! Ainakaa tässä asiayhteydessä.
Edellä mainittu muoti-ilmiö oli nimeltään Grunge, ja se toki sisälsi paljon muutakin, mutta tuollainen ulkonäkö varsinkin on varmaan monelle iskostunut mieleen. Moni lukija on voinut jopa elää kyseisen ajan. Eli siis kyseessähän on karkeasti vuosien 1989 ja 1995 välinen aika. Itsehän taisin reivata tarhan juhlassa Frööpelin palikoiden sutsisatsia innoissani kyseisenä aikana ja opetella lukemisen ja kirjoittamisen jaloa taitoa ensimmäisenä kouluvuotena.
Grungehan tunnettiin myös Seattle-soundina jolla viitattiin sen syntypaikkaan USA:n luoteisosassa sjaitsevaam Seattlen kaupunkiin ja Washingtonin osavaltioon jossa ko. kaupunki sijaitsee.
Tuolla nuoret bändit huudattivat soittimiaan treenikämpissä luoden hiljalleen omaa uniikkia vaihtoehtorock-saundia jonka innoittajina toimivat 70-luvun musiikkia. Neil Young, Kiss, Black Sabbath, Led Zeppelin, Boston, Cheap Trick jne jne jne...
Em. bändien hard rock saundiin sotkettiin punk-elementtejä ja sellaiset bändit kuin Black Flag, Melvins, R.E.M., Pixies, Sonic Youth toivat vaikutteita tältä osa-alueelta.
Grunge alkoi hiljalleen kohota esille sitä mukaan kun 80-luku alkoi kulkemaan kohti 90-lukua.
Sukupolvi josta käytettiin myös nimitystä X-sukupolvi alkoi kyllästymään pinnalla olevaan glam-metalliin ja halusivat palauttaa musiikin jälleen yksinkertaisempaan muotoon. Vähän kuten alkuperäinen punk teki 70-luvun hard rockille. Oli tapahduttava vallankumous musiikissa ja grungen jälkeen oikeastaan vain brittipop-ilmiö (Oasis, Blur, Pulp, The Verve) on tehnyt samanlaisen tempauksen ja sekin osittain yhtaikaa grungen kanssa.
Grungen elinkaarta voitaisiin pitää samana asiana kuin Nirvanan ura. Kyseinen bändi ja sen keulahahmo Kurt Cobain omataan nykyisin koko genren tunnistettavimmiksi edustajiksi.
Nirvana julkaisi kolme studioalbumia (Bleach, Nevermind ja In Utero) vuosien 89-93 välillä. Grungen voisi sanoa alkaneen Bleachistä mutta se ponkaisi maailmankartalle Nevermindin ja sen hittisinglen Smells Like Teen Spiritin siivittämänä.
Nirvana - Smells Like Teen Spirit
Kurt Cobain teki itsemurhan vuonna 1994 ja tähän katsotaan monesti grungen kuolleen vaikka se koitti sinnitellä vielä pari vuotta.
Nirvana on ehkä se kaikkein tunnetuin bändi, mutta toki oli muitakin!
Monella musiikilla tuntuu olevan kolme tai neljä bändiä jotka mielletään tietyn tyylin suurimmiksi edustajiksi. Led Zeppelin, Deep Purple ja Black Sabbath 70-luvulla, Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer 80-luvulla jne.
Myös grungella oli samantyyliset edustajansa. Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice in Chains on monesti mielletty grungen Big 4:ksi. Jokaisella bändillä on SE yksi levy joka on grungen definitiivisiä albumeita.
Nirvana - Nevermind, Pearl Jam - Ten, Soundgarden - Superunknown ja Alice in Chains - Dirt.
Jokainen em. albumi on täyttä rautaa vaikka ensin mainittu Nevermind onkin omiin korviin jo ylikulunut eikä sitä kauheasti jaksa enää kuunnella.
Muita mainittavia grunge-bändejä ovat Mother Love Bone josta Pearl Jam muodostui lopulta laulaja Andrew Woodin kuoltua heroiinin yliannostukseen, Mudhoney, Stone Temple Pilots, Tad, L7, Hole (Kurt Cobainin lesken Courtney Loven bändi), Smashing Pumpkins, Bush, Mad Season, Temple of the Dog (tämä ja edellinen Mad Season olivat grungen "superyhtyeitä" sillä ne koostuivat muiden bändien jäsenistä).
Grunge terminä on lehdistön keksimä. Kukaan kyseisen genren edustaja ei pahemmin perusta termistä ja ovatkin monesti todenneet etteivät edes tiedä mitä kyseinen termi tarkoittaa. Musiikillisesti bändit myös erosivat hyvinkin paljon toisista.
Nirvana edusti perinteisempää punk-saundia kun taas Pearl Jam ja Soundgarden olivat nojallaan kohti klassista hard rockia ja Alice in Chains oli lähes puhtaasti metallibändi tai ainakin eniten metallia soittava bändi.
Grunge siis käsittää hyvin paljon enemmän kuin vain musiikin.
Mutta enpä jaksa enempää sepostella :) Kerron vielä muutaman levyn ja biisin jotka kannattee kuunnella.
Levyjä:
Nirvanan koko katalogi
Alice in Chains - Facelift, Dirt, Jar of Flies
Pearl Jam - Ten, Vs, Vitalogy
Soundgarden - Badmotorfinger, Superunknown
Mad Season - Above
Temple of the Dog - Temple of the Dog
Stone Temple Pilots - Core, Purple
Mother Love Bone - Stardog Champion
Bush - Sixteen Stones
Smashing Pumkins - Siamese Dream, Mellon Collie And The Infite Sadness
Candlebox - Candlebox
Biisejä:
Nirvana - Smells Like Teen Spirit, About A Girl, Come As You Are, In Bloom, Lithium, Love Buzz, Rape Me, Breed, You Know You're Right
Pearl Jam - Alive, Rearviewmirror, Even Flow, Jeremy, Black, Spin the Black Circle, Daughter, Nothingman
Alice in Chains - Would?, Man in the Box, Them Bones, Rooster, Nutshell, Rotten Apple, Sea Of Sorrow
Soundgarden - Black Hole Sun, Spoonman, Rusty Cage, Jesus Christ Pose, Outshined
Smashing Pumpkins - Tonight Tonight, 1979, Zero, Bullet with a Butterfly Wings, Geek USA, Cherub Rock, Disarm
Bush - Everything Zen, Little Things
Candlebox - You, Don't You, Far Behind
Mother Love Bone - This Is Shangrila, Holy Roller, Bone China, Chloe Dancer/Crown Of Thorns
Mad Season - Wake Up, November Hotel, River Of Deceit, I'm Above
Temple Of the Dog - Say Hello To Heaven, Hunger Strike, Call Me a Dog, All Night Thing
Stone Temple Pilots: Creep, Plush, Sex Type Thing
Moni grunge bändi on nykyäänkin vielä pystyssä vaikkakin suurin osa on muuttuneella miehistöllä. Bändit nauttivat edelleen suurta suosiota vaikkakaan eivät samanlaista fanihysteriaa kuin 90-luvun alussa.
Vaikka grunge mielletäänkin erityisesti Seattleen ja moni bändi tulikin sieltä, mutta myös osa tuli Washingtonin osavaltion ulkopuolelta mm. Smashing Pumpkins on Chicagosta ja Bush on aina Brittein saarelta asti!
Kannattee vielä vilkaista elokuva Singles, dokumentit Pearl Jam Twenty, Classic Albums: Nevermind sekä lukemaan Everett Truen Nirvana historiikki.
Näin ääniin, näihin tunnelmiin!
Nykypäivän hipsteri? No ei sentäs! Ainakaa tässä asiayhteydessä.
Edellä mainittu muoti-ilmiö oli nimeltään Grunge, ja se toki sisälsi paljon muutakin, mutta tuollainen ulkonäkö varsinkin on varmaan monelle iskostunut mieleen. Moni lukija on voinut jopa elää kyseisen ajan. Eli siis kyseessähän on karkeasti vuosien 1989 ja 1995 välinen aika. Itsehän taisin reivata tarhan juhlassa Frööpelin palikoiden sutsisatsia innoissani kyseisenä aikana ja opetella lukemisen ja kirjoittamisen jaloa taitoa ensimmäisenä kouluvuotena.
Grungehan tunnettiin myös Seattle-soundina jolla viitattiin sen syntypaikkaan USA:n luoteisosassa sjaitsevaam Seattlen kaupunkiin ja Washingtonin osavaltioon jossa ko. kaupunki sijaitsee.
Tuolla nuoret bändit huudattivat soittimiaan treenikämpissä luoden hiljalleen omaa uniikkia vaihtoehtorock-saundia jonka innoittajina toimivat 70-luvun musiikkia. Neil Young, Kiss, Black Sabbath, Led Zeppelin, Boston, Cheap Trick jne jne jne...
Em. bändien hard rock saundiin sotkettiin punk-elementtejä ja sellaiset bändit kuin Black Flag, Melvins, R.E.M., Pixies, Sonic Youth toivat vaikutteita tältä osa-alueelta.
Grunge alkoi hiljalleen kohota esille sitä mukaan kun 80-luku alkoi kulkemaan kohti 90-lukua.
Sukupolvi josta käytettiin myös nimitystä X-sukupolvi alkoi kyllästymään pinnalla olevaan glam-metalliin ja halusivat palauttaa musiikin jälleen yksinkertaisempaan muotoon. Vähän kuten alkuperäinen punk teki 70-luvun hard rockille. Oli tapahduttava vallankumous musiikissa ja grungen jälkeen oikeastaan vain brittipop-ilmiö (Oasis, Blur, Pulp, The Verve) on tehnyt samanlaisen tempauksen ja sekin osittain yhtaikaa grungen kanssa.
 |
| NIRVANA |
Grungen elinkaarta voitaisiin pitää samana asiana kuin Nirvanan ura. Kyseinen bändi ja sen keulahahmo Kurt Cobain omataan nykyisin koko genren tunnistettavimmiksi edustajiksi.
Nirvana julkaisi kolme studioalbumia (Bleach, Nevermind ja In Utero) vuosien 89-93 välillä. Grungen voisi sanoa alkaneen Bleachistä mutta se ponkaisi maailmankartalle Nevermindin ja sen hittisinglen Smells Like Teen Spiritin siivittämänä.
Nirvana - Smells Like Teen Spirit
Kurt Cobain teki itsemurhan vuonna 1994 ja tähän katsotaan monesti grungen kuolleen vaikka se koitti sinnitellä vielä pari vuotta.
 |
| SOUNDGARDEN |
Nirvana on ehkä se kaikkein tunnetuin bändi, mutta toki oli muitakin!
Monella musiikilla tuntuu olevan kolme tai neljä bändiä jotka mielletään tietyn tyylin suurimmiksi edustajiksi. Led Zeppelin, Deep Purple ja Black Sabbath 70-luvulla, Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer 80-luvulla jne.
Myös grungella oli samantyyliset edustajansa. Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice in Chains on monesti mielletty grungen Big 4:ksi. Jokaisella bändillä on SE yksi levy joka on grungen definitiivisiä albumeita.
 |
| PEARL JAM |
Nirvana - Nevermind, Pearl Jam - Ten, Soundgarden - Superunknown ja Alice in Chains - Dirt.
Jokainen em. albumi on täyttä rautaa vaikka ensin mainittu Nevermind onkin omiin korviin jo ylikulunut eikä sitä kauheasti jaksa enää kuunnella.
 |
| ALICE IN CHAINS |
Grunge terminä on lehdistön keksimä. Kukaan kyseisen genren edustaja ei pahemmin perusta termistä ja ovatkin monesti todenneet etteivät edes tiedä mitä kyseinen termi tarkoittaa. Musiikillisesti bändit myös erosivat hyvinkin paljon toisista.
Nirvana edusti perinteisempää punk-saundia kun taas Pearl Jam ja Soundgarden olivat nojallaan kohti klassista hard rockia ja Alice in Chains oli lähes puhtaasti metallibändi tai ainakin eniten metallia soittava bändi.
Grunge siis käsittää hyvin paljon enemmän kuin vain musiikin.
Mutta enpä jaksa enempää sepostella :) Kerron vielä muutaman levyn ja biisin jotka kannattee kuunnella.
Levyjä:
Nirvanan koko katalogi
Alice in Chains - Facelift, Dirt, Jar of Flies
Pearl Jam - Ten, Vs, Vitalogy
Soundgarden - Badmotorfinger, Superunknown
Mad Season - Above
Temple of the Dog - Temple of the Dog
Stone Temple Pilots - Core, Purple
Mother Love Bone - Stardog Champion
Bush - Sixteen Stones
Smashing Pumkins - Siamese Dream, Mellon Collie And The Infite Sadness
Candlebox - Candlebox
Biisejä:
Nirvana - Smells Like Teen Spirit, About A Girl, Come As You Are, In Bloom, Lithium, Love Buzz, Rape Me, Breed, You Know You're Right
Pearl Jam - Alive, Rearviewmirror, Even Flow, Jeremy, Black, Spin the Black Circle, Daughter, Nothingman
Alice in Chains - Would?, Man in the Box, Them Bones, Rooster, Nutshell, Rotten Apple, Sea Of Sorrow
Soundgarden - Black Hole Sun, Spoonman, Rusty Cage, Jesus Christ Pose, Outshined
Smashing Pumpkins - Tonight Tonight, 1979, Zero, Bullet with a Butterfly Wings, Geek USA, Cherub Rock, Disarm
Bush - Everything Zen, Little Things
Candlebox - You, Don't You, Far Behind
Mother Love Bone - This Is Shangrila, Holy Roller, Bone China, Chloe Dancer/Crown Of Thorns
Mad Season - Wake Up, November Hotel, River Of Deceit, I'm Above
Temple Of the Dog - Say Hello To Heaven, Hunger Strike, Call Me a Dog, All Night Thing
Stone Temple Pilots: Creep, Plush, Sex Type Thing
Moni grunge bändi on nykyäänkin vielä pystyssä vaikkakin suurin osa on muuttuneella miehistöllä. Bändit nauttivat edelleen suurta suosiota vaikkakaan eivät samanlaista fanihysteriaa kuin 90-luvun alussa.
Vaikka grunge mielletäänkin erityisesti Seattleen ja moni bändi tulikin sieltä, mutta myös osa tuli Washingtonin osavaltion ulkopuolelta mm. Smashing Pumpkins on Chicagosta ja Bush on aina Brittein saarelta asti!
Kannattee vielä vilkaista elokuva Singles, dokumentit Pearl Jam Twenty, Classic Albums: Nevermind sekä lukemaan Everett Truen Nirvana historiikki.
Näin ääniin, näihin tunnelmiin!
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Bändistä ja Top-20 levystä osa 2.
Iltaa!
Aika kurkata jälleen yhden TOP-20 levyn sisälle ja kertoa hieman sen tehneestä bändistä.
Tänään puhun teille bändistä nimeltä Bue Öyster Cult ja heidän Fire of Unknown Origin -levystä.
Blue Öyster Cult... Siinäpä on jälleen hieman erikoisempi bändi. Tai no ei oikeastaan erikoisempi, hyvin paljolti perus hard rockia ja heavy metallia soittava poppoo. Kuitenkin se on jotenkin jäänyt hyvin monella pimentoon yhtä biisiä lukuun ottamatta. (Don't Fear) The Reaper.
Kaikki ovat uskoakseni sen kuulleet vaikka eivät bändiä tietäisikään saati edes biisin nimeä, mutta alla on linkki biisiin youtubessa.
Blue Öyster Cult - (Don't Fear) The Reaper
Myönnetään että itsekin tutustuin bändiin em. biisin johdosta. Eipä siinä, helvetin hyvä biisi. Mutta mutta. Onpa bändillä muitakin hyviä biisejä!
Bändi perustettiin vuonna 1967 New Yorkissa. Alkujaan bändi edusti Psykedeelistä rockia ja alkujaan bändin nimi oli Soft White Underbelly. Muutamien miehistön ja nimen vaihdoksen (SWU ---> Stalk Forrest Group ---> BÖC) bändi pääsi levyttämään ensimmäistä albumiaan (aikaisemminkin oli yritetty ilman tulosta) Blue Öyster Cultia. Levy julkaistiin vuonna 1972.
Soitannollisesti levy edusti hyvin perinteistä hard rockia, mutta sanoitukset olivat varsin mystisiä ja näistä piirteistä bändi tultaisiin tuntemaan tulevaisuudessa. Onhan bändiä kutsuttu "ajattelevan ihmisen metalliksi".
Bändi ei kuitenkaan lyönyt vielä läpi vaan se odotutti vielä kahden studio levyn (Turanny and Mutation ja Secret Treaties) sekä yhden live-levyn (On Your Feet or On Your Knees) ajan.
Vuonna 1976 julkaistu Agents of Fortune räjäytti potin (Don't Fear) The Reaper -hittisinkun siivittämänä.
Bändi paini nyt isossa luokassa, mutta se ei koskaan enää pystynyt uusimaan uusimaan AoF-levyn menestystä vaikka lähelle pääsivätkin.
Seuraava albumi Spectres oli pettymys bändin pehmennettyä saundiaan. Seuraava studioalbumi Mirrors floppasi vaikka itse pidän sitä yhtenä heidän parhaista levyistä ja the Vigil-biisiä heidän yhtenä parhaista yksittäisistä biiseistä.
Seuraavaksi vuonna 1980 julkaistu Cultosaurus Erectus palautti bändiä heavy metal/hard rock juurille ja albumi menestyi hyvin, varsinkin Euroopassa.
Sitten pääsemmekin TOP-20 levyyn.
Ensin pitää mainita kulttileffa HEAVY METAL joka on vuonna 1981 julkaistu fantasia-animaatio. Elokuva sisältää isorintaisten naisten lisäksi erään tykeimmistä soundtrackeista mitä minun mielestä on koskaan koottu. Biisit toimivat yhtenä osana elokuvaa.
Leffan soundtrack koostuu eri bändien biiseistä, mutta alkujaan sen piti olla BÖC:in säveltämä. Lopulta vain yksi biisi heiltä päätyi soundtrackille.
Kuitenkin elokuvaan tarkoitetut biisit päätyivät Fire of Unknown Origin albumille ja voi pojat että tuliko levystä mahtava!!!!
Kun ekan kerran sain levyn käsiini kuuntelin sitä varmaan putkeen viikon ajan (tai ainakin pari päivää!). Albumilla ei ole yhtään täytebiisiä. Vasta viimeinen biisi, Don't Turn Your Back tuntuu hataralta biisiltä, mutta ei huono sekään!
Levy on minun määritelmieni mukaan pop-proge-hardrock-heavymetal-fantasia-albumi. Tunnelmissa vaihdellaan aavemaisen Veteran Of The Psychic Warsin ja selvästi levyn "hittisinkun" Burning' For Youn radioystävällisen rockin välillä.
Jälkimmäinen onkin levyn tunnetuin biisi, sillä se menestyi myös sinkkuna.
Itseni on kuitenkin melko vaikea suositella vain yhtä biisiä levyltä, koska parhaiten se toimii minusta kokonaisuutena, mutta joutuisin päättämään levyn nimikkobiisin ja Vengeance (The Pact) -biisin välillä. Näissä kahdessa tulee minusta yksittäisinä biiseinä parhaiten esille levyn fiilis.
Varsinkin jälkimmäisen puolenvälin jälkeinen nopeampi osa sai ekalla kerralla kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.
Erillisen maininnan levyn biiseistä saa Veteran Of The Psychic Warsin liveveto Extraterrestrial LIVE -levyllä. Se sisältää taas ehkäpä parhaan livenä soitetun kitarasoolon IKINÄ! Suosittelen kuuntelemaan alla olevasta linkistä!
Blue Öyster Cult - Veteran of the Psychic Wars (LIVE)
Moni on todennut bändin saundin olevan ohut, pehmeä, epärock(?!), mutta itselleni kolahtaa, sillä bändi on minusta onnistunut varsinkin tunnelma puolella vangitsemaan minun mielenkiintoni kerta toisensa jälkeen ja olen jopa todennut ettei Don't Fear the Reaper ole heidän paras biisi. Bändi vaatii muutaman kuuntelu kerran, varsinkin jos ei ole musiikkityylin suurin fani. Mutta kun sille antaa aikaa, voin melkein luvata varmasti, että bändistä saa uuden ystävän itselleen.
En ole maininnut ketään soittajia bändistä. Tämä on tietenkin hieman väärin. Bändi teki samalla kokoonpanolla kaikki albumit aina Fire of Unknown Originiin asti. Rumpali Albert Bouchard erosi bändistä kesken levyä seuranneen kiertueen.
Tämän jälkeen bändin maine lähti laskuun. Se julkaisi seuraavaksi Club Ninja -albumin joka on minusta turhaan haukuttu bändin heikoimmaksi tuotokseksi, varsinkin kun seuraava Imaginos -levy on allekirjoittaneesta paljon paljon heikompi esitys.
90-luvulla bändi julkaisi vain yhden albumin, Heaven Forbid, mutta se on yllättävänkin hyvä ja jopa raskas levy bändiltä ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen!
Viimeisen studiolevyn tähän mennessä bändi julkaisi vuonna 2001, Curse of the Hidden Mirror. Se ei ollut aivan yhtä vahva esitys kuin aikaisempi, mutta toimii silti.
Nykyään bändi keikkailee edelleen soittaen enemmänkin vanhoja klassikoita. Olisi kyllä mukava kuulla edes yksi uusi levy vielä heiltä. Pidetään peukut pystyssä tämän puolesta.
Tunnetuimmat jäsenet bändistä ovat kitaristi Donald "Buck Dharma" Roeser joka tunnetaan yleisesti Buck Dharma -nimellä. Nimi on ainoa joka jäi aikoinaan kun bändi koitti käyttää "lavanimiä".Roeser on yksi henk.kohtaisia lempikitaristeja ja aatana ku pojalla pysyy kitara kädessä!
Toinen tunnettu jäsen on laulaja/kitariti Eric Bloom. Jep! Niin tunnettu että sain nimen mainittua! Mutta totta on että suurempi yleisö tuntee juuri tämän kaksikon ja he ovatkin oikeastaan yhtyeen kantava voima.
Maininnan arvoisia biisejä joita kannattee kuunnella bändiltä ovat:
Blue Öyster Cult -levy: Then Came the Last Days of May, Stairway to the Stars, Cities On Flame Whith Rock And Roll
Tyranny And Mutation -levy: The Red & The Black, Hot Rails To Hell, Wings Wtted Down
Secret Treaties -levy: Career of Evil, Dominance and Submission, ME 262, Harvester of Eyes, Flaming Telepaths, Astronomy
Agents Of Fortune -levy: E.T.I. (Extra Terrestrial Intelligence), The Revenge Of Vera Gemini, Tattoo Vampire
Spectres -levy: Godzilla, Golden Age of Leather, Death Valley Nights, Celestial The Queen, I Love the Night, Nosferatu
Mirrors -levy: Dr. Music, The Great Sun Jester, Mirrors, The Vigil
Cultosaurus Erectus -levy: Black Blade, Divine Wind, Monsters
The Revolution By Night -levy: Take Me Away, Eyes On Fire, Feel The Thunder
Club Ninja -levy: Shadow Warrior, White Flags, Spy In The House Of The Night, Beat 'Em Up
Imaginos -levy: Tämä on hankala levy. En ole tätä paljoa kuunnellut, ja se onkin minusta bändin heikoin tuotos. Koitan saada jonkin biisin tänne joskus ehdotettua.
Heaven Förbid -levy: Harvest Moon, See You In Black, Still Burnin'. X-Ray Eyes
Curse Of The Hidden Mirror -levy: Dance on Stilts, Here Comes That Feeling
Eikun kuuntelemaan ja nauttimaan :)
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin!
Aika kurkata jälleen yhden TOP-20 levyn sisälle ja kertoa hieman sen tehneestä bändistä.
Tänään puhun teille bändistä nimeltä Bue Öyster Cult ja heidän Fire of Unknown Origin -levystä.
Blue Öyster Cult... Siinäpä on jälleen hieman erikoisempi bändi. Tai no ei oikeastaan erikoisempi, hyvin paljolti perus hard rockia ja heavy metallia soittava poppoo. Kuitenkin se on jotenkin jäänyt hyvin monella pimentoon yhtä biisiä lukuun ottamatta. (Don't Fear) The Reaper.
Kaikki ovat uskoakseni sen kuulleet vaikka eivät bändiä tietäisikään saati edes biisin nimeä, mutta alla on linkki biisiin youtubessa.
Blue Öyster Cult - (Don't Fear) The Reaper
Myönnetään että itsekin tutustuin bändiin em. biisin johdosta. Eipä siinä, helvetin hyvä biisi. Mutta mutta. Onpa bändillä muitakin hyviä biisejä!
 |
| 2. Vas. Eric Bloom, Oikeareuna Donald "Buck Dharma" Roeser |
Bändi perustettiin vuonna 1967 New Yorkissa. Alkujaan bändi edusti Psykedeelistä rockia ja alkujaan bändin nimi oli Soft White Underbelly. Muutamien miehistön ja nimen vaihdoksen (SWU ---> Stalk Forrest Group ---> BÖC) bändi pääsi levyttämään ensimmäistä albumiaan (aikaisemminkin oli yritetty ilman tulosta) Blue Öyster Cultia. Levy julkaistiin vuonna 1972.
Soitannollisesti levy edusti hyvin perinteistä hard rockia, mutta sanoitukset olivat varsin mystisiä ja näistä piirteistä bändi tultaisiin tuntemaan tulevaisuudessa. Onhan bändiä kutsuttu "ajattelevan ihmisen metalliksi".
Bändi ei kuitenkaan lyönyt vielä läpi vaan se odotutti vielä kahden studio levyn (Turanny and Mutation ja Secret Treaties) sekä yhden live-levyn (On Your Feet or On Your Knees) ajan.
Vuonna 1976 julkaistu Agents of Fortune räjäytti potin (Don't Fear) The Reaper -hittisinkun siivittämänä.
Bändi paini nyt isossa luokassa, mutta se ei koskaan enää pystynyt uusimaan uusimaan AoF-levyn menestystä vaikka lähelle pääsivätkin.
Seuraava albumi Spectres oli pettymys bändin pehmennettyä saundiaan. Seuraava studioalbumi Mirrors floppasi vaikka itse pidän sitä yhtenä heidän parhaista levyistä ja the Vigil-biisiä heidän yhtenä parhaista yksittäisistä biiseistä.
Seuraavaksi vuonna 1980 julkaistu Cultosaurus Erectus palautti bändiä heavy metal/hard rock juurille ja albumi menestyi hyvin, varsinkin Euroopassa.
Sitten pääsemmekin TOP-20 levyyn.
Ensin pitää mainita kulttileffa HEAVY METAL joka on vuonna 1981 julkaistu fantasia-animaatio. Elokuva sisältää isorintaisten naisten lisäksi erään tykeimmistä soundtrackeista mitä minun mielestä on koskaan koottu. Biisit toimivat yhtenä osana elokuvaa.
Leffan soundtrack koostuu eri bändien biiseistä, mutta alkujaan sen piti olla BÖC:in säveltämä. Lopulta vain yksi biisi heiltä päätyi soundtrackille.
Kuitenkin elokuvaan tarkoitetut biisit päätyivät Fire of Unknown Origin albumille ja voi pojat että tuliko levystä mahtava!!!!
Kun ekan kerran sain levyn käsiini kuuntelin sitä varmaan putkeen viikon ajan (tai ainakin pari päivää!). Albumilla ei ole yhtään täytebiisiä. Vasta viimeinen biisi, Don't Turn Your Back tuntuu hataralta biisiltä, mutta ei huono sekään!
Levy on minun määritelmieni mukaan pop-proge-hardrock-heavymetal-fantasia-albumi. Tunnelmissa vaihdellaan aavemaisen Veteran Of The Psychic Warsin ja selvästi levyn "hittisinkun" Burning' For Youn radioystävällisen rockin välillä.
Jälkimmäinen onkin levyn tunnetuin biisi, sillä se menestyi myös sinkkuna.
Itseni on kuitenkin melko vaikea suositella vain yhtä biisiä levyltä, koska parhaiten se toimii minusta kokonaisuutena, mutta joutuisin päättämään levyn nimikkobiisin ja Vengeance (The Pact) -biisin välillä. Näissä kahdessa tulee minusta yksittäisinä biiseinä parhaiten esille levyn fiilis.
Varsinkin jälkimmäisen puolenvälin jälkeinen nopeampi osa sai ekalla kerralla kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin.
Erillisen maininnan levyn biiseistä saa Veteran Of The Psychic Warsin liveveto Extraterrestrial LIVE -levyllä. Se sisältää taas ehkäpä parhaan livenä soitetun kitarasoolon IKINÄ! Suosittelen kuuntelemaan alla olevasta linkistä!
Blue Öyster Cult - Veteran of the Psychic Wars (LIVE)
Moni on todennut bändin saundin olevan ohut, pehmeä, epärock(?!), mutta itselleni kolahtaa, sillä bändi on minusta onnistunut varsinkin tunnelma puolella vangitsemaan minun mielenkiintoni kerta toisensa jälkeen ja olen jopa todennut ettei Don't Fear the Reaper ole heidän paras biisi. Bändi vaatii muutaman kuuntelu kerran, varsinkin jos ei ole musiikkityylin suurin fani. Mutta kun sille antaa aikaa, voin melkein luvata varmasti, että bändistä saa uuden ystävän itselleen.
En ole maininnut ketään soittajia bändistä. Tämä on tietenkin hieman väärin. Bändi teki samalla kokoonpanolla kaikki albumit aina Fire of Unknown Originiin asti. Rumpali Albert Bouchard erosi bändistä kesken levyä seuranneen kiertueen.
Tämän jälkeen bändin maine lähti laskuun. Se julkaisi seuraavaksi Club Ninja -albumin joka on minusta turhaan haukuttu bändin heikoimmaksi tuotokseksi, varsinkin kun seuraava Imaginos -levy on allekirjoittaneesta paljon paljon heikompi esitys.
90-luvulla bändi julkaisi vain yhden albumin, Heaven Forbid, mutta se on yllättävänkin hyvä ja jopa raskas levy bändiltä ja ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen!
Viimeisen studiolevyn tähän mennessä bändi julkaisi vuonna 2001, Curse of the Hidden Mirror. Se ei ollut aivan yhtä vahva esitys kuin aikaisempi, mutta toimii silti.
Nykyään bändi keikkailee edelleen soittaen enemmänkin vanhoja klassikoita. Olisi kyllä mukava kuulla edes yksi uusi levy vielä heiltä. Pidetään peukut pystyssä tämän puolesta.
Tunnetuimmat jäsenet bändistä ovat kitaristi Donald "Buck Dharma" Roeser joka tunnetaan yleisesti Buck Dharma -nimellä. Nimi on ainoa joka jäi aikoinaan kun bändi koitti käyttää "lavanimiä".Roeser on yksi henk.kohtaisia lempikitaristeja ja aatana ku pojalla pysyy kitara kädessä!
Toinen tunnettu jäsen on laulaja/kitariti Eric Bloom. Jep! Niin tunnettu että sain nimen mainittua! Mutta totta on että suurempi yleisö tuntee juuri tämän kaksikon ja he ovatkin oikeastaan yhtyeen kantava voima.
Maininnan arvoisia biisejä joita kannattee kuunnella bändiltä ovat:
Blue Öyster Cult -levy: Then Came the Last Days of May, Stairway to the Stars, Cities On Flame Whith Rock And Roll
Tyranny And Mutation -levy: The Red & The Black, Hot Rails To Hell, Wings Wtted Down
Secret Treaties -levy: Career of Evil, Dominance and Submission, ME 262, Harvester of Eyes, Flaming Telepaths, Astronomy
Agents Of Fortune -levy: E.T.I. (Extra Terrestrial Intelligence), The Revenge Of Vera Gemini, Tattoo Vampire
Spectres -levy: Godzilla, Golden Age of Leather, Death Valley Nights, Celestial The Queen, I Love the Night, Nosferatu
Mirrors -levy: Dr. Music, The Great Sun Jester, Mirrors, The Vigil
Cultosaurus Erectus -levy: Black Blade, Divine Wind, Monsters
The Revolution By Night -levy: Take Me Away, Eyes On Fire, Feel The Thunder
Club Ninja -levy: Shadow Warrior, White Flags, Spy In The House Of The Night, Beat 'Em Up
Imaginos -levy: Tämä on hankala levy. En ole tätä paljoa kuunnellut, ja se onkin minusta bändin heikoin tuotos. Koitan saada jonkin biisin tänne joskus ehdotettua.
Heaven Förbid -levy: Harvest Moon, See You In Black, Still Burnin'. X-Ray Eyes
Curse Of The Hidden Mirror -levy: Dance on Stilts, Here Comes That Feeling
Eikun kuuntelemaan ja nauttimaan :)
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin!
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Tyylikkäitä kansia vol.1
Tässä illan ratoksi ajattelin pistää minun mielestä tyylikkäitä levyn kansia tänne :) Ei kummempia sepostuksia.
LZ - ITTOD sisälsi kuusi erillaista kansikuvaa ja kaikki oli pakattu ruskeaan paperipussiin jolloin ostaja ei tiennyt minkälaisen kannen hän saisi.
Tässä alkuun muutama kansikuva :) Tällä kertaa kaikki levyt ovat 70-luvulta (LZ - I 60-luvulta), joka on suosikki aikakauteni musiikin saralla, jos tämä ei vielä jollekulle selvinny :D Lisää tulee myöhemmin!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
 |
| Electric Light Orchestra - Discovery (1979) |
 |
| Pink Floyd - Wish You Were Here (1975) |
 |
| Santana - Caravanserai (1972) |
 | ||
| Bad Company - Straight Shooter (1975) |
_front_cover.png) | ||
| Led Zeppelin - I (1968) |
 | |||||
| Led Zeppelin - In Through The Out Door (1979) |
 | ||
| Aerosmith - Toys in the Attic (1975) |
 | |
| Blue Öyster Cul - Spectres (1977) |
 |
| Boston - Boston (1976) |
 | |
| Deep Purple - Burn (1974) |
 | |
| Queen - News of the World (1977) |
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
Krapulaisen tai väsyneen aamun avaus
Huomenta!
Ajattelin nopeasti todeta näin aamutuimaan, mikä on mielestäni täydellistä musiikkia jos olet krapulassa tai väsynyt.
Funk, Soul tai RnB!
Nuo mahtavat rytmit ja fiilikset saavat mielen rauhoittumaan. Musiikki on sopivan rentoakin eikä aina tarvitse lyriikoihin keskittyä vaan antaa musiikin kantaa eespäin!
Toimii myös siivousmusiikkina mitä parhaiten!
Tähän vielä tarkennuksena, että tarkoitan 60-70-luvun tuotantoa kyseisistä genreistä! Motown, James Brown, Funkadelic/parliament, Stax-records, Marvin Gaye, Kool & and the Gang, Bobby Womack, Stevie Wonder, Sly & and the Family Stone, yms.
Myös jotkin 70-80-luvun varhaiset rap-biisit toimivat tässä tapauksessa kuten The Sugarhill Gangin Rapper's Delight tai Grandmaster Flash & The Furious Fiven The Message.
Funk/Soul/RnB
Yllä on Spotify-soittolistani kyseessä oleviin genreihin.
Saattaapa musiikkia saada jopa tanssijalan vipattaan joten kantsuu varoa ettei yks kaks löydä itseään baarin DJ:ltä toivomasta klassisia funk, soul tai RnB biisejä ;)
Lopuksi vielä suosittelen sellaista dokumenttia kuin Standing in the Shadows of Motown, joka kertoo Motownin 60-70-luvun housebändistä joka soittaa lähes jokaisella kyseisen yhtiön suurimmista hiteistä. Dokumentti sisältää myös hienoja liveyleisön edessä soitettuja versioita heidän kuuluisimmista biiseistä.
Standing in the Shadows of Motown
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin!
Ajattelin nopeasti todeta näin aamutuimaan, mikä on mielestäni täydellistä musiikkia jos olet krapulassa tai väsynyt.
Funk, Soul tai RnB!
Nuo mahtavat rytmit ja fiilikset saavat mielen rauhoittumaan. Musiikki on sopivan rentoakin eikä aina tarvitse lyriikoihin keskittyä vaan antaa musiikin kantaa eespäin!
Toimii myös siivousmusiikkina mitä parhaiten!
Tähän vielä tarkennuksena, että tarkoitan 60-70-luvun tuotantoa kyseisistä genreistä! Motown, James Brown, Funkadelic/parliament, Stax-records, Marvin Gaye, Kool & and the Gang, Bobby Womack, Stevie Wonder, Sly & and the Family Stone, yms.
Myös jotkin 70-80-luvun varhaiset rap-biisit toimivat tässä tapauksessa kuten The Sugarhill Gangin Rapper's Delight tai Grandmaster Flash & The Furious Fiven The Message.
Funk/Soul/RnB
Yllä on Spotify-soittolistani kyseessä oleviin genreihin.
Saattaapa musiikkia saada jopa tanssijalan vipattaan joten kantsuu varoa ettei yks kaks löydä itseään baarin DJ:ltä toivomasta klassisia funk, soul tai RnB biisejä ;)
Lopuksi vielä suosittelen sellaista dokumenttia kuin Standing in the Shadows of Motown, joka kertoo Motownin 60-70-luvun housebändistä joka soittaa lähes jokaisella kyseisen yhtiön suurimmista hiteistä. Dokumentti sisältää myös hienoja liveyleisön edessä soitettuja versioita heidän kuuluisimmista biiseistä.
Standing in the Shadows of Motown
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin!
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Long Playing record
Iltaa!
Long Playing eli tuttavallisemmin LP, älppäri, vinyyli... Millä haluatkaan kutsua mustaa 12 tuumaista levyä.
Jokin nuissa levyissä kiehtoo edelleen ihmisiä. Mikä? Niitä ei voi kuunnella kätevästi tietokoneella vaan ne vaativat melkoiset välineet että niitä voi kuunnella hyvin. Toki voi hankkia pienen pirkka-soittiminen jossa on sisäiset kaiuttimet. Sellaisen omistavana en voi kyl todeta että kuuntelu kokemus olisi häikäisevä.
Levyjä pitää käydä kääntämässä kun toinen puolisko loppuu.
Äänenlaadusta joku voisi väitellä kans pitkään.
Mikä siis?
No itse ainaki pidän LP-levyjä helkatin tyylikkäinä! Varsinkin levykansi-taide on jotaki mahtavaa ja pääsee todella oikeuksiinsa niillä, toisin kuin CD-levyjen pienissä kansissa.
Ja ohan se oma fiiliksensä kuunnella LP:tä. Ja etuna on minusta myös se, että biisejä ei voi pahemmin hypellä yli. Kaikki pitää kuunnella läpi jollei sitten ole vakaa käsi ja saa neulaa osumaan pieneen biisien välissä olevaan tyhjään tilaan levyllä.
Se että kansitaide on ollut tärkeä osa levyjä LP-levyjen aikaan, on minusta myös osa sitä kokemusta vinyyleissä. Artistit ovat panostaneet myös kansiin paljon! En toki väitä etteikö näin tehtäisi nykyäänkin, mutta jotenkin tuntuu että ennen levynkansi oli melkein yhtä tärkeää kuin itse sisältö.
60-80-luvuilla toiminut Hipgnosis oli työryhmä joka suunnitteli aikanaan monille suurille artisteille tunnettuja levynkansia. Heidän taitoja ovat hyödyntäneet mm. Led Zeppelin, Pink Floyd, AC/DC, T.Rex, Free, Bad Company ja moni muu.
Yllä on 10cc bändin Deceptive Bends -albumin kansikuva joka on minusta yksi hienoimpia levynkansia mitä olen koskaan nähnyt vaikka levy itsessään on... noh... OK. Ei ole suurimpia suosikkejani, mutta voisin kyllä levyn ottaa jo pelkästään kansien vuoksi kokoelmaani.
Hienosti toteutettu levykansi toimii mainiosti vaikkapa sisustuselementtinä jos ei halua kuunnella itse levyä. Ja onpa jotku tehneet jopa ihan itse levyistäkin sisustusta.
LP-levyt menettivät suosiota 90-luvun alussa CD-formaatin vallattua markkinat, mutta nykyisin on iloksi voinut havaita nousua LP-levyjen suosiossa. Moni artisti on alkanut julkaisemaan uudet levynsä LP-formaatissa myös. Tämä on ilahduttaaa nykyisin kun musiikki on siirtymässä digitaaliseen jakoon aina vain enempi ja perinteiset fyysiset levyt on hiljaa menettämässä suosiota. Ja ohan se todella myönnettävä, että hyvä LP-kokoelma on tyylikäs.
Ja minusta oli jännä löytää oman sedän levykokoelma, jossa oli klassisia levyjä 70-luvulta. Voin sanoa että muutti näkemystä sedästäni joka oli aina ollut vähän jäykähkö persoona. Suosittelen siis koluamaan vaikka mummoloiden tai sukulaisten kaappeja (luvan kanssa aina parempi) jos vaikka löytäisikin mukavia yllätyksiä LP-levyjen muodossa.
Lopuksi voisin mainita oman kokoelmani. En omista montaa levyä, mutta hankinkin aika harvakseltaan niitä, koska Rovaniemellä on minusta aika hankala hankkia niitä. Kunnollista divaria ei ole paitsi Assan levydivari sekä Varastotien kirppis jossa on kunnon levyhylly LP-levyille.
Ja hankin oikeastaan vain levyjä jotka ovat minulle tärkeitä tai bändi on tärkeä.
Tällä hetkellä kokoelmassani on seuraavat levyt.
Aerosmith - Aerosmith, Get Your Wings, Rocks
AC/DC - Let There be Rock
Guns N' Roses - Appetite For Destruction, Use Your Illusion 1 & 2
Blue Öyster Cult - Secret Treaties, Tyranny And Mutation
Rush - Rush
Nirvana - Nevermind
Eagles - Hotel California
Cream - Disraeli Gears
CCR - Cosmos Factory
Black Sabbath - Paranoid, Master Of Reality, Vol. 4, Sabbath Bloody Sabbath
Pink Floyd - Dark Side of the Moon, The Wall
Bad Company Run With the Pack
Led Zeppelin - IV, In Through the Out Door
Queen - Queen
Kokoelmani :)
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin!
Long Playing eli tuttavallisemmin LP, älppäri, vinyyli... Millä haluatkaan kutsua mustaa 12 tuumaista levyä.
Jokin nuissa levyissä kiehtoo edelleen ihmisiä. Mikä? Niitä ei voi kuunnella kätevästi tietokoneella vaan ne vaativat melkoiset välineet että niitä voi kuunnella hyvin. Toki voi hankkia pienen pirkka-soittiminen jossa on sisäiset kaiuttimet. Sellaisen omistavana en voi kyl todeta että kuuntelu kokemus olisi häikäisevä.
Levyjä pitää käydä kääntämässä kun toinen puolisko loppuu.
Äänenlaadusta joku voisi väitellä kans pitkään.
Mikä siis?
No itse ainaki pidän LP-levyjä helkatin tyylikkäinä! Varsinkin levykansi-taide on jotaki mahtavaa ja pääsee todella oikeuksiinsa niillä, toisin kuin CD-levyjen pienissä kansissa.
Ja ohan se oma fiiliksensä kuunnella LP:tä. Ja etuna on minusta myös se, että biisejä ei voi pahemmin hypellä yli. Kaikki pitää kuunnella läpi jollei sitten ole vakaa käsi ja saa neulaa osumaan pieneen biisien välissä olevaan tyhjään tilaan levyllä.
Se että kansitaide on ollut tärkeä osa levyjä LP-levyjen aikaan, on minusta myös osa sitä kokemusta vinyyleissä. Artistit ovat panostaneet myös kansiin paljon! En toki väitä etteikö näin tehtäisi nykyäänkin, mutta jotenkin tuntuu että ennen levynkansi oli melkein yhtä tärkeää kuin itse sisältö.
60-80-luvuilla toiminut Hipgnosis oli työryhmä joka suunnitteli aikanaan monille suurille artisteille tunnettuja levynkansia. Heidän taitoja ovat hyödyntäneet mm. Led Zeppelin, Pink Floyd, AC/DC, T.Rex, Free, Bad Company ja moni muu.
Yllä on 10cc bändin Deceptive Bends -albumin kansikuva joka on minusta yksi hienoimpia levynkansia mitä olen koskaan nähnyt vaikka levy itsessään on... noh... OK. Ei ole suurimpia suosikkejani, mutta voisin kyllä levyn ottaa jo pelkästään kansien vuoksi kokoelmaani.
Hienosti toteutettu levykansi toimii mainiosti vaikkapa sisustuselementtinä jos ei halua kuunnella itse levyä. Ja onpa jotku tehneet jopa ihan itse levyistäkin sisustusta.
LP-levyt menettivät suosiota 90-luvun alussa CD-formaatin vallattua markkinat, mutta nykyisin on iloksi voinut havaita nousua LP-levyjen suosiossa. Moni artisti on alkanut julkaisemaan uudet levynsä LP-formaatissa myös. Tämä on ilahduttaaa nykyisin kun musiikki on siirtymässä digitaaliseen jakoon aina vain enempi ja perinteiset fyysiset levyt on hiljaa menettämässä suosiota. Ja ohan se todella myönnettävä, että hyvä LP-kokoelma on tyylikäs.
Ja minusta oli jännä löytää oman sedän levykokoelma, jossa oli klassisia levyjä 70-luvulta. Voin sanoa että muutti näkemystä sedästäni joka oli aina ollut vähän jäykähkö persoona. Suosittelen siis koluamaan vaikka mummoloiden tai sukulaisten kaappeja (luvan kanssa aina parempi) jos vaikka löytäisikin mukavia yllätyksiä LP-levyjen muodossa.
Lopuksi voisin mainita oman kokoelmani. En omista montaa levyä, mutta hankinkin aika harvakseltaan niitä, koska Rovaniemellä on minusta aika hankala hankkia niitä. Kunnollista divaria ei ole paitsi Assan levydivari sekä Varastotien kirppis jossa on kunnon levyhylly LP-levyille.
Ja hankin oikeastaan vain levyjä jotka ovat minulle tärkeitä tai bändi on tärkeä.
Tällä hetkellä kokoelmassani on seuraavat levyt.
Aerosmith - Aerosmith, Get Your Wings, Rocks
AC/DC - Let There be Rock
Guns N' Roses - Appetite For Destruction, Use Your Illusion 1 & 2
Blue Öyster Cult - Secret Treaties, Tyranny And Mutation
Rush - Rush
Nirvana - Nevermind
Eagles - Hotel California
Cream - Disraeli Gears
CCR - Cosmos Factory
Black Sabbath - Paranoid, Master Of Reality, Vol. 4, Sabbath Bloody Sabbath
Pink Floyd - Dark Side of the Moon, The Wall
Bad Company Run With the Pack
Led Zeppelin - IV, In Through the Out Door
Queen - Queen
Kokoelmani :)
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin!
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Bändistä ja Top-20 levystä osa 1.
Kuten sanoin Top-20 listassa että meinaan käydä levyt läpi yksitellen ajan myötä niin nyt ajattelin päiväni kuluksi kertoa ensimmäisestä vaikka aurinko paistaakin ulkona (verhot kiinni). Kerron samalla myös vähän bändistä.
Ensimmäisenä listallamme on...
Pink Floyd ja Dark Side of the Moon
Pink Floyd on erikoinen bändi. Sen musiikki on käynyt läpi monia eri genrejä. 60-luvun psykedelia, 70-luvun progeilu sekä varhainen elektroninen musiikki että suoraviivaisempi rock ja 80- ja 90-luvun aikuismaisempi rockmusiikki.
Bändin miehistö oli lähes muuttumaton koko sen olemisen ajan. Bändi aloitti seuraavalla kokoonpanolla:
Syd Barrett - Kitara, Laulu
Roger Waters - Basso, Laulu
Richard Wright - Koskettimet, Laulu
Nick Mason - Rummut
Bob Klose - Kitara (ei soittanut yhdelläkään levyllä)
Bändi levytti ensimmäisen levynsä The Piper at the Gates of Dawn ilman Bob Klosea ja sitä pidetään yhtenä parhaista psykedeelisen-musiikin edustajina.
Kuitenkin levyn jälkeen kitaristi Syd Barrett sekoitti päänsä huumeilla (kuulema pari LSD-trippiä liikaa) ja ajautui tilaan jossa ei kyennyt enää toimimaan bändin kanssa vaikkakin seuraavalla levyllä A Saurceful of SecretsI -levyllä onkin yksi biisi jolla Barrett soittaa ja laulaa. Hänet korvattiin sitemmin yhdeksi kaikkien aikojen suurimmaksi kitaristiksi kehutulla David Gilmourilla.
Kokoonpanolla Waters, Gilmour, Mason, Wright, bändi toimi aina vuoteen 1981.
Roger Waters lähti bändistä tuolloin ja bändi jatkoi triona aina vuoteen 1995 jonka jälkeen bändi siirtyi telakalle. Bändi aktivoitui jälleen vuonna 2005 Live 8 -konserttia varten jossa se soitti parinkymmenen minuutin setin kokoonpanolla Waters, Gilmour, Mason, Wright.
Bändi ei kuitenkaan koskaan tehnyt kunnollista comebackia vaikka osa jäsenistä sitä toivoikin. Lopullisena niittinä comebackin toteutumiseen pidetään kosketinsoittaja Richard Wrightin poismenoa vuonna 2008. Varsinkin David Gilmour on todennut monessa haastattelussa ettei hänellä ole mielenkiintoa enää bändiä kohtaan ja hän keskittyykin menestyksekkääseen soolouraan.
Myös Roger Waters kiertää maailmaa soolona esittäen mammuttimaista The Wall -lavashowta.
Nick Mason viettää ilmeisesti hiljaiseloa musiikista, vaikka kävikin esiintymässä 2012 Olympialaisten loppuseremoniassa.
Syd Barrett kuoli 2006. Muu bändi ei nähnyt häntä enää vuoden 1975 jälkeen kun hän vieraisi Wish You Were Here -levyn äänityksissä.
Monella on omat suosikkikautensa heidän musiikissa. Itselläni se on 70-luvun tuotanto johon kuuluvuat levyt Dark Side of the Moon, Wish You Were Here, Animals sekä mammuttinen The Wall.
Näistä legendaarisin on eittämättä Dark Side of the Moon joka on yksi kaikkien aikojen myydyimpiä levyjä sekä viettänyt eniten viikkoja Bilboard-listalla (741 viikkoa!!!). Luin jostakin että tämän levyn takia olisi jopa listaussääntöjä muutettu jotta se saataisiin pois listalta. Kuitenkin se aina pomppaa takaisin erillaisten special-julkaisujen ansiosta.
DSOTM on rajojarikkova levy. Sen äänimaisema on hyvin monipuolinen. Audiofiilit pitävät albumia sellaisena jolla testataan äänentoistojärjetelmien toimivuus kotona. Levy sisältää rockia ja elektroniista musiikkia jotka on nivottu kauniisti yhteen.
Levy on myös tottumattomalle vaikea levy. Moni voi pitää levyä outona kokoelmana päättömiä ääniä ja meteliä, kuten minä itse. En aluksi pitänyt albumista yhtään. Olin kuullut vain Money-biisin joskus radiosta. Onhan se kyllä helpoin biisi levyltä. En muistaakseni koskaan päässy biisilistalla siihen asti. Taisi jo ekan biisin aikana vaihtua levy.
Annoin kuitenkin ajan päästä levylle uuden mahdollisuuden ja voi pojat miten se upposikaan. Levy soi kieltämättä monta päivää putkeen soittimessa ilman vaihtoja. Omaksi suosiksi muodostui Time- biisi. Se on edelleen yksi kauneimmista biiseistä joita olen koskaan kuullut.
David Gilmourin laulu vie mukaansa sekä hänen repimä kitarasoolo on omasta mielestäni yksi parhaista ikinä soitettuja. Aina kun joku haluaa kuunnella Pink Floydia ja kysyy hyvää biisiä, pistän lähes poikkeuksetta Timen soimeen.
Moni ensi kuuntelija tosin voi hämmästellä ja vieroksua biisin alussa olevaa minuutin mittaista kellojen konserttoa ja hidasta alkua, mutta uskokaa minua, odottaminen kannattaa. Kun biisi potkastaan käyntiin, on kuulijalle luvassa yksi hienoimpia sävellettyjä biisejä rock-musiikin historiassa.
Kannattaa katsastaa dokumentit Classic Albums: Dark Side of the Moon ja Pink Floyd: The Story of Wish You Were Here.
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin.
Ensimmäisenä listallamme on...
Pink Floyd on erikoinen bändi. Sen musiikki on käynyt läpi monia eri genrejä. 60-luvun psykedelia, 70-luvun progeilu sekä varhainen elektroninen musiikki että suoraviivaisempi rock ja 80- ja 90-luvun aikuismaisempi rockmusiikki.
Bändin miehistö oli lähes muuttumaton koko sen olemisen ajan. Bändi aloitti seuraavalla kokoonpanolla:
Syd Barrett - Kitara, Laulu
Roger Waters - Basso, Laulu
Richard Wright - Koskettimet, Laulu
Nick Mason - Rummut
Bob Klose - Kitara (ei soittanut yhdelläkään levyllä)
Bändi levytti ensimmäisen levynsä The Piper at the Gates of Dawn ilman Bob Klosea ja sitä pidetään yhtenä parhaista psykedeelisen-musiikin edustajina.
Kuitenkin levyn jälkeen kitaristi Syd Barrett sekoitti päänsä huumeilla (kuulema pari LSD-trippiä liikaa) ja ajautui tilaan jossa ei kyennyt enää toimimaan bändin kanssa vaikkakin seuraavalla levyllä A Saurceful of SecretsI -levyllä onkin yksi biisi jolla Barrett soittaa ja laulaa. Hänet korvattiin sitemmin yhdeksi kaikkien aikojen suurimmaksi kitaristiksi kehutulla David Gilmourilla.
Kokoonpanolla Waters, Gilmour, Mason, Wright, bändi toimi aina vuoteen 1981.
 |
| Vasemmalta oikealle: Mason, Gilmour, Waters, Wright |
Roger Waters lähti bändistä tuolloin ja bändi jatkoi triona aina vuoteen 1995 jonka jälkeen bändi siirtyi telakalle. Bändi aktivoitui jälleen vuonna 2005 Live 8 -konserttia varten jossa se soitti parinkymmenen minuutin setin kokoonpanolla Waters, Gilmour, Mason, Wright.
Bändi ei kuitenkaan koskaan tehnyt kunnollista comebackia vaikka osa jäsenistä sitä toivoikin. Lopullisena niittinä comebackin toteutumiseen pidetään kosketinsoittaja Richard Wrightin poismenoa vuonna 2008. Varsinkin David Gilmour on todennut monessa haastattelussa ettei hänellä ole mielenkiintoa enää bändiä kohtaan ja hän keskittyykin menestyksekkääseen soolouraan.
Myös Roger Waters kiertää maailmaa soolona esittäen mammuttimaista The Wall -lavashowta.
Nick Mason viettää ilmeisesti hiljaiseloa musiikista, vaikka kävikin esiintymässä 2012 Olympialaisten loppuseremoniassa.
Syd Barrett kuoli 2006. Muu bändi ei nähnyt häntä enää vuoden 1975 jälkeen kun hän vieraisi Wish You Were Here -levyn äänityksissä.
Monella on omat suosikkikautensa heidän musiikissa. Itselläni se on 70-luvun tuotanto johon kuuluvuat levyt Dark Side of the Moon, Wish You Were Here, Animals sekä mammuttinen The Wall.
Näistä legendaarisin on eittämättä Dark Side of the Moon joka on yksi kaikkien aikojen myydyimpiä levyjä sekä viettänyt eniten viikkoja Bilboard-listalla (741 viikkoa!!!). Luin jostakin että tämän levyn takia olisi jopa listaussääntöjä muutettu jotta se saataisiin pois listalta. Kuitenkin se aina pomppaa takaisin erillaisten special-julkaisujen ansiosta.
DSOTM on rajojarikkova levy. Sen äänimaisema on hyvin monipuolinen. Audiofiilit pitävät albumia sellaisena jolla testataan äänentoistojärjetelmien toimivuus kotona. Levy sisältää rockia ja elektroniista musiikkia jotka on nivottu kauniisti yhteen.
Levy on myös tottumattomalle vaikea levy. Moni voi pitää levyä outona kokoelmana päättömiä ääniä ja meteliä, kuten minä itse. En aluksi pitänyt albumista yhtään. Olin kuullut vain Money-biisin joskus radiosta. Onhan se kyllä helpoin biisi levyltä. En muistaakseni koskaan päässy biisilistalla siihen asti. Taisi jo ekan biisin aikana vaihtua levy.
Annoin kuitenkin ajan päästä levylle uuden mahdollisuuden ja voi pojat miten se upposikaan. Levy soi kieltämättä monta päivää putkeen soittimessa ilman vaihtoja. Omaksi suosiksi muodostui Time- biisi. Se on edelleen yksi kauneimmista biiseistä joita olen koskaan kuullut.
David Gilmourin laulu vie mukaansa sekä hänen repimä kitarasoolo on omasta mielestäni yksi parhaista ikinä soitettuja. Aina kun joku haluaa kuunnella Pink Floydia ja kysyy hyvää biisiä, pistän lähes poikkeuksetta Timen soimeen.
Moni ensi kuuntelija tosin voi hämmästellä ja vieroksua biisin alussa olevaa minuutin mittaista kellojen konserttoa ja hidasta alkua, mutta uskokaa minua, odottaminen kannattaa. Kun biisi potkastaan käyntiin, on kuulijalle luvassa yksi hienoimpia sävellettyjä biisejä rock-musiikin historiassa.
Kannattaa katsastaa dokumentit Classic Albums: Dark Side of the Moon ja Pink Floyd: The Story of Wish You Were Here.
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin.
Musiikki ja miten sen pariin eksyin
Huomenta!
Tässä aamukahvia juodessa aloin miettimään miten aloin kuunnella musiikkia niin aktiivisesti kuin nyt kuuntelen ja samalla eksyin kitaran ääreen. Sitten hoksasin, että se oikeastaan on edelleen aika helposti muistettavissa.
En nuorempana oikeastaan ollut sen kummempi musiikin kuuntelija kuin kukaan muukaan ikäiseni, mutta isoveljelläni oli kolme kokoelmalevyä jotka lopulta muuttivat sen osan elämääni.
Ensimmäinen oli jonkinlainen perus rock-kokoelma jossa oli oikeastaan samat biisit mitä jokaisessa rock-kokoelmassa markkinoilla. Sitä koitin kuunnella ja eihän se oikein lähtenyt kunnes yksi biisi pärähti soimaan. Biisi oli?
Black Sabbath - Paranoid
Siinä oli pikkupoika ihmeissään ku tuo hevimetallin kantaisien ikimuistoinen rykäsy lähti käyntiin. Biisi raikasikin sitten putkeen useamman kerran. Tästä lähdettiin sitten jatkamaan siihe missä nyt istun.
Isoveljellä oli kaksi muutakin levyä. Uriah Heepin ja Black Sabbathin Best of -kokoelmat. Näitä piti kuunnella salaa veljeltä. Olihan hän todennut: "Näitä et kuuntele!". Sinänsä nykyään huvittavaa, mutta ymmärrettävää. Olihan pieni räkänokka koittamassa tunkeutua isoveljen asioihin.
No sitten kun olin yksin, ei muuta kuin Uriah Heep soimaan. Eipä paljoa iskeny tämäkään. Kunnes Heepin tunnetuin biisi lähti soimaan.
Uriah Heep - Lady In Black
Tuokin biisi soi pitkään ja hartaasti sekä monesti. Lopulta kumpikin kokoelma eksyi minidiscille ja niitä sitten kuunneltiin yläasteella ja paljon. Rock musiikki oli saanut tämän pojan tempaistua mukaan. Ja samalla tästä lähti vaihe jossa mikään muu musiikki ei kelvannut kuin 60-70-luvuilla tehty. Toki tuosta sitten lukiossa kavereiden vaikutuksen ansiosta laajennettiin.
Isoveli totesi minulle, kun olin lukiossa, että minulla oli laajempi musiikkimaku kuin hänellä itsellä lukiossa. \o/
Sitten on yksi bändi joka tuli varkain. Aluksi sekään ei mennyt ei sitten yhtään. Led Zeppelin. Olin lukenut tietokirjasta (?!) kuinka tämä bändi oli mullistanut musiikin aikoinaan ja kuinka heidän mystinen ja pitkä Stairway to Heaven oli saanut legendaarisen maineen. Väitettiinhän sen sisältävän saatanallisia viestejä kun sitä soitettiin väärin päin.
Tästäkin kysyin veljeltä "Onko Led Zeppelin hyvä?". Tämä vastasi vain "Tiedätkö keitä ovat Jimmy Page tai Robert Plant?" "En..." "Älä kuuntele sitä sitten." Sama kun sanoisit pikkulapselle, että ei saa syödä karkkia ennen ruokaa. Eikun kirjastoon hakemaan Led Zeppelin kokoelma. Ei toiminut. Ei ei ei. Kunnes nukahdin sohvalle ja levy jäi soimaan ja säpsähdin hereille kun Stairway to Heavenin soolo kajahti stereoista. MYYTY! Ja Jimmy Page on myös pysynyt meikäläisen kitaraidolina tähän päivään asti.
Led Zeppelin - Stairway To Heaven
Sen jälkeen Led Zeppelin on aina ja ikuisesti ollut oma henkilökohtainen suosikki.
Kitaran ääreen sitten eksyttiinkin kun kaveri opetti joissakin illan istujaisissa miten soitetaan Smoke on the Waterin riffi. Siitäpä sitte seuraavana päivänä äidille toteamaan, että tahdon kitaran. Äiti totesi, että mennä sedän luokse. Tällä kun sattui olemaan vanha akustinen kitara. Ja eikun opettelemaan!
Deep Purple - Smoke on the Water
Näin minä eksyin rock-musiikin pariin. Sillä tiellä ollaan edelleen, mutta musiikkimaku on laajentunut alkuajan aika rajatusta kuuntelulistasta.
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin.
Tässä aamukahvia juodessa aloin miettimään miten aloin kuunnella musiikkia niin aktiivisesti kuin nyt kuuntelen ja samalla eksyin kitaran ääreen. Sitten hoksasin, että se oikeastaan on edelleen aika helposti muistettavissa.
En nuorempana oikeastaan ollut sen kummempi musiikin kuuntelija kuin kukaan muukaan ikäiseni, mutta isoveljelläni oli kolme kokoelmalevyä jotka lopulta muuttivat sen osan elämääni.
Ensimmäinen oli jonkinlainen perus rock-kokoelma jossa oli oikeastaan samat biisit mitä jokaisessa rock-kokoelmassa markkinoilla. Sitä koitin kuunnella ja eihän se oikein lähtenyt kunnes yksi biisi pärähti soimaan. Biisi oli?
Black Sabbath - Paranoid
Siinä oli pikkupoika ihmeissään ku tuo hevimetallin kantaisien ikimuistoinen rykäsy lähti käyntiin. Biisi raikasikin sitten putkeen useamman kerran. Tästä lähdettiin sitten jatkamaan siihe missä nyt istun.
Isoveljellä oli kaksi muutakin levyä. Uriah Heepin ja Black Sabbathin Best of -kokoelmat. Näitä piti kuunnella salaa veljeltä. Olihan hän todennut: "Näitä et kuuntele!". Sinänsä nykyään huvittavaa, mutta ymmärrettävää. Olihan pieni räkänokka koittamassa tunkeutua isoveljen asioihin.
No sitten kun olin yksin, ei muuta kuin Uriah Heep soimaan. Eipä paljoa iskeny tämäkään. Kunnes Heepin tunnetuin biisi lähti soimaan.
Uriah Heep - Lady In Black
Tuokin biisi soi pitkään ja hartaasti sekä monesti. Lopulta kumpikin kokoelma eksyi minidiscille ja niitä sitten kuunneltiin yläasteella ja paljon. Rock musiikki oli saanut tämän pojan tempaistua mukaan. Ja samalla tästä lähti vaihe jossa mikään muu musiikki ei kelvannut kuin 60-70-luvuilla tehty. Toki tuosta sitten lukiossa kavereiden vaikutuksen ansiosta laajennettiin.
Isoveli totesi minulle, kun olin lukiossa, että minulla oli laajempi musiikkimaku kuin hänellä itsellä lukiossa. \o/
Sitten on yksi bändi joka tuli varkain. Aluksi sekään ei mennyt ei sitten yhtään. Led Zeppelin. Olin lukenut tietokirjasta (?!) kuinka tämä bändi oli mullistanut musiikin aikoinaan ja kuinka heidän mystinen ja pitkä Stairway to Heaven oli saanut legendaarisen maineen. Väitettiinhän sen sisältävän saatanallisia viestejä kun sitä soitettiin väärin päin.
Tästäkin kysyin veljeltä "Onko Led Zeppelin hyvä?". Tämä vastasi vain "Tiedätkö keitä ovat Jimmy Page tai Robert Plant?" "En..." "Älä kuuntele sitä sitten." Sama kun sanoisit pikkulapselle, että ei saa syödä karkkia ennen ruokaa. Eikun kirjastoon hakemaan Led Zeppelin kokoelma. Ei toiminut. Ei ei ei. Kunnes nukahdin sohvalle ja levy jäi soimaan ja säpsähdin hereille kun Stairway to Heavenin soolo kajahti stereoista. MYYTY! Ja Jimmy Page on myös pysynyt meikäläisen kitaraidolina tähän päivään asti.
Led Zeppelin - Stairway To Heaven
Sen jälkeen Led Zeppelin on aina ja ikuisesti ollut oma henkilökohtainen suosikki.
Kitaran ääreen sitten eksyttiinkin kun kaveri opetti joissakin illan istujaisissa miten soitetaan Smoke on the Waterin riffi. Siitäpä sitte seuraavana päivänä äidille toteamaan, että tahdon kitaran. Äiti totesi, että mennä sedän luokse. Tällä kun sattui olemaan vanha akustinen kitara. Ja eikun opettelemaan!
Deep Purple - Smoke on the Water
Näin minä eksyin rock-musiikin pariin. Sillä tiellä ollaan edelleen, mutta musiikkimaku on laajentunut alkuajan aika rajatusta kuuntelulistasta.
Näihin ääniin, näihin tunnelmiin.
Top-20
Ensimmäiseksi ajattelin, että voisin listata oman Top-20 levyt
listan. Levyt eivät sinänsä ole missään järjestyksessä. Nämä levyt nyt
vain ovat sellaisia että ne ovat minulle tärkeitä! Tulen varmaan käymään myöhemmin näitä tarkemmin läpi. Nyt vain levy ja yksi esimerkki biisi jokaisesta jolla kannattee aloittaa MINUN MIELESTÄNI levyn kuuntelu!
TOP-20
1. Pink Floyd - Dark Side of the Moon
Suositeltava biisi: Time (koittakaa sinnitellä alun kellojen tikityksen yli)
2. Aerosmith - Rocks
Suositeltava biisi: Nobody's Fault
3. Pearl Jam - Ten
Suositeltava biisi: Even Flow
4. Black Sabbath - Master of Reality
Suositeltava biisi: After Forever
5. Blue Öyster Cult - Fire of Unknown Origin
Suositeltava biisi: Fire of Unknown Origin
6. Guns N' Roses - Appetite for Destruction
Suositeltava biisi: Rocket Queen
7. CKY - Carver City
Suositeltava biisi: Imaginary Threats
8. The Hellacopters - High Visibility
Suositeltava biisi: Toys And Flavors
9. Iggy & The Stooges - Raw Power
Suositeltava biisi: Search and Destroy
10. Iron Maiden - Somewhere in Time
Suositeltava biisi: Stranger in a Strange Land
11. Pantera - Cowboys From Hell
Suositeltava biisi: Cemetery Gates
12. Rainbow - Rising
Suositeltava biisi: Stargazer
13. Rush - Moving Pictures
Suositeltava biisi: Limelight
14. Deep Purple - Deep Purple In Rock
Suositeltava biisi: Speed King
15. The Who - Who's Next
Suositeltava biisi: Won't Get Fooled Again
16. ZZ Top - Eliminator
Suositeltava biisi: Gimme All Your Lovin'
17. Alice in Chains - Facelift
Suositeltava biisi: Put You Down
18. Tangerine Dream - Thief soundtrack
Suositeltava biisi: Diamond Diary
19. Led Zeppelin - II
Suositeltava biisi: Ramble On
20. Def Leppard - Pyromania
Suositeltava biisi: Rock of Ages
Huh! Olipas tekeminen jotta sai nämä :) Nämä levyt ovat minusta parhaita kokonaisuuksia. Näitä jaksaa kuunnella alusta loppuun skippaamatta yhtään biisiä. Tuntuu että uupumaan jäikin vielä, joten voi olla että joskus saattaa tulla toinenkin listaus. Mutta se sitten joskus ajallaan.
Näihin ääniin, näiihn tunnelmiin. Öitä!
TOP-20
1. Pink Floyd - Dark Side of the Moon
Suositeltava biisi: Time (koittakaa sinnitellä alun kellojen tikityksen yli)
2. Aerosmith - RocksSuositeltava biisi: Nobody's Fault
Suositeltava biisi: Even Flow
Suositeltava biisi: After Forever
Suositeltava biisi: Fire of Unknown Origin
Suositeltava biisi: Rocket Queen
Suositeltava biisi: Imaginary Threats
Suositeltava biisi: Toys And Flavors
Suositeltava biisi: Search and Destroy
Suositeltava biisi: Stranger in a Strange Land
11. Pantera - Cowboys From Hell
Suositeltava biisi: Cemetery Gates
Suositeltava biisi: Stargazer
Suositeltava biisi: Limelight
14. Deep Purple - Deep Purple In Rock
Suositeltava biisi: Speed King
Suositeltava biisi: Won't Get Fooled Again
Suositeltava biisi: Gimme All Your Lovin'
17. Alice in Chains - Facelift
Suositeltava biisi: Put You Down
18. Tangerine Dream - Thief soundtrack
Suositeltava biisi: Diamond Diary
Suositeltava biisi: Ramble On
Suositeltava biisi: Rock of Ages
Huh! Olipas tekeminen jotta sai nämä :) Nämä levyt ovat minusta parhaita kokonaisuuksia. Näitä jaksaa kuunnella alusta loppuun skippaamatta yhtään biisiä. Tuntuu että uupumaan jäikin vielä, joten voi olla että joskus saattaa tulla toinenkin listaus. Mutta se sitten joskus ajallaan.
Näihin ääniin, näiihn tunnelmiin. Öitä!
Ja tästä lähtee
Nii jotta blogi... Pitkään halusin jotaki kirjoittaa ja tässä istuessa tuli mieleen, että voisi kirjoittaa musiikista. Ihan yleisesti jotaki löpistä. Omia mielipiteitä artisteista, tyyleistä, levyistä, biiseistä, jne. Ei mitään turhaa hienostelua. Seku vain jotakin! Olen otsikon mukaisesti riippuvainen musiikista. Soittelen omaksi iloksi (ja naapurin harmiksi) kitaraa ja kuuntelen musiikkia laidasta laitaan! Suurimmalta osalta olen vanhan klassisen rockin ystävä eli Led Zeppelin (ehdoton suosikki), Deep Purple, Black Sabbath, Aerosmith... jne. Kuuntelen siis PALJON erillaisia bändejä ja tyylejä.
Tällä blogilla on yhtenä tarkoituksena tuoda lukijoille tietoisuuteen joitakin bändejä joita ei välttämättä ole hoksannut tai halunnut kuunnella. Ja sanon heti, että minulle on aivan sama mitä joku kuuntelee! Minusta on tärkeintä, että edes kuuntelee musiikkia. En voi sanoa että siedän kaikkea, mutta eivätpä kaikki siedä kaikkea mitä minä kuuntelen.
Katsotaan mitä tämä tuo tullessaan ja kauan pysyy mielenkiinto yllä :)
Tällä blogilla on yhtenä tarkoituksena tuoda lukijoille tietoisuuteen joitakin bändejä joita ei välttämättä ole hoksannut tai halunnut kuunnella. Ja sanon heti, että minulle on aivan sama mitä joku kuuntelee! Minusta on tärkeintä, että edes kuuntelee musiikkia. En voi sanoa että siedän kaikkea, mutta eivätpä kaikki siedä kaikkea mitä minä kuuntelen.
Katsotaan mitä tämä tuo tullessaan ja kauan pysyy mielenkiinto yllä :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)